Paltaniemi Eino Leinon lapsuusympäristönä
On suojainen, tyyni ja kapea järvenlahti, jonka rannalla lepää lapsuuden talo – Hövelö.
Hövelönlahden rannan talossa varttui kymmenen Lönnbohmin perheen lasta, joista
nuorimmaisesta kasvoi Suomen merkittävin runoilija Eino Leino. Lahdensuulta etelään
avautuu Paltajärvi, jonka toisella rannalla häämöttää parin kolmen kilometrin päässä
Koutaniemen kylä. Jos käännyt Hövelönlahdesta vettä pitkin itään päin, kuljet vastavirtaan
kohti Kajaania ja Kuhmoa, jos länteen, kuljet kohti Paltaselkää, Ärjänselkää, Niskanselkää
ja vesireittiä Vaalaan ja Ouluun saakka, Pohjanlahden perukoille. Paltaselän
ja Ärjänselän erottavat toisistaan toukkaa muistuttava Toukansaari. Ärjänselän ja Niskanselän väliin asettuu Manamansalon saari. Kolme suurta järvenselkää ovat hallitsevia
Oulujärvelle. Kapea Hövelönlahti työntyy Paltajärvestä pohjoiseen ja päätyy alle kilometrin puroon. Hövelön vastarannalla kohoaa tummaa kuusikkoa, johon ilta-aurinko loimuttelee valoaan painuessaan lännessä Oulujärven taakse. Hövelönlahden suussa vartioi Pikkusaari,
jonka kuvetta Kajaaninjoki kuljettaa virtaansa kohti isompia vesiä. Kun joki on vuosisatojen
aikana vanhan Paltaniemen hautausmaan kohdalla ahtautunut uomaansa, siihen
uomaan on syntynyt syvä veden virtaus, joka aikaisin helmikuun lopussa pakkasten alkaessa
hellittää kuluttaa jään ja tuo esille kevättä kohti kasvavan virtapaikan. Tähän avoimeen
virtaan laskeutuvat kevättalvisin ensimmäiset joutsenpariskunnat matkalla pohjoiseen
ja samoille rannoille syksyisin palatessaan takaisin:
Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll´ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.
Eino Leino: Lapin kesä
Hövelöstä näkymättömissä Paltaniemen kupeella lepää suuri Paltaselkä, jonka taakse luoteeseen laskee iltaruskoinen aurinko. Siellä selän takana pohjoiseen kuumottavat sinervät
vaarat ikään kuin kertoen jossakin olevasta Lapin oudosta maasta. Illan viime kajon
säteet tavoittavat selän takaa loistaen Paltaniemen petäjiköt. Laajempaa Paltaniemeä ympäröi usealta suunnalta vesistö: etelässä jokilaajentuma Paltajärvi, itä-pohjoissuunnassa
14 laajalle levittyvä Paltaselkä. Eino Leino kuvasi Paltaniemeä ja ihmisten elämää vesistön varrella kirjassaan Kivesjärveläiset (1898). Tekstissään hän käytti Paltaselästä nimitystä Petäjävesi:
”Kaunis oli ilta. Tyynenä lepäsi suuri summaton Petäjävesi, tyynenä kuin taivas, mahtavana
kuin meri. Ei se useasti niin levännytkään. Sillä vaikka tuulikin joskus kesäisenä
yönä nukkui lehden liikkumattomaksi, ei nukkunut läikkä sen rannattomilla luodevesillä.
Luoteesta tulivat pitkät tuulet, mutta pahin oli sittenkin koillisen kulma. Sieltä suurten
vaarojen välistä puhalsivat ne puuskapäät, jotka kerralla veneen kumoon keikauttivat ja
purjenuoran tottumattoman pitäjän kädestä tempaisivat. Myrskyllä oli Petäjävesi hirmuinen.
Vanhat valtameriä nähneet merimiehetkin kalpenivat sen kippurapäisten aaltojen
edessä, jotka eivät venettä kohottaneet kuin paraiksi sen verran, että saivat harjansa sen
yli myötämäkeä kokasta perään paiskata. Onneton se joka silloin selälle lähti eikähän
sinne lähtenytkään kuka vain lie vähäkään hengestään pitänyt. Tervanmiehiltä se tukkesi
tien kokonaan, pidätti kirkkoväellä välistä pyhää yli maanantainkin ja oli rovastikin kerran
kinkerimatkallaan puuttomaan luontoon yövyttänyt, josta vasta toisen päivän iltana
vähissä hengin olivat lukkarin kanssa tyyntä luovimalla kirkon alle päässyt. Syystuulissa
pysähtyikin liike petäjävedellä aivan yhettämiin ja saivat seläntakaiset silloin elää usein
viikkokausia muun maailman yhteydestä erotettuna.
Mutta nyt lepäsi se tyynenä, peninkulmaisena peilinä kuin itsekin ihmetellen omaa
äärettömyyttään. Pohjoispuolella hämärsi jo vienosti kesäinen yö, saaret nukkuivat salaperäisenä,tummina seisoivat rantojen tervalepät. Mutta kirkkaasti paistoi vielä päivä
eteläisillä palteilla, siellä jossain kirkko, pappila ja emäkylä sijaitsivat, punasi törmällä
honkien kylät, pani helottamaan hietaiset rinteet. Tulena paloivat puiden välissä talojen
ikkunat, mutta korkealla yli honkain kimalteli taempana tapulin uusi vastatervattu katto.
Oli kuin olisi aurinko vielä viimeisillä säteillään tahtonut siunata sitä rantaa, joka Herran
huoneelle ja hänen palvelijansa huoneelle pyhitetty oli.”
Itse Paltaniemi on suurimmaksi osaksi hiekkakangasta, joka kuuluu laajempaan someroharjuun. Hiekkaharjuilta vyöryi vielä 1800-luvun loppupuolella maa-aines Oulujärveen
vedenkorkeuden vaihtelun seurauksena. Kun Oulujoen ja vesireitin kosket padottiin, sen
seurauksena vedensäännöstely vakiinnutti Oulujärven veden korkeuden tiettyihin vaihteluväleihin. Vuodesta 1951 lähtien hiekan rantavyörymiset hiipuivat. Maastoltaan Paltaniemi on tasankoa: niittyä, peltomaita ja metsiä. Ihmisen muovaama kulttuurimaisema
työnsi metsiä kauemmaksi. Kylää halkoo mäntyjen keskellä vanha kirkkotie Paltaniemen
kärjestä, pappilan ja muinaisen hautausmaan kupeesta kuvakirkolle, jossa tie jakautuu
Jormuaan ja Kirkkoaholle sekä Kajaaniin. Tältä tieltä poikettiin venevalkamiin, yksittäisiin
taloihin ja karjapoluille. Kylän keskelle sijoittuu Porolampi, Haukilampi, Juusosenlampi
ja pienempi Koutalampi. Suuri Paltaselkä nostatti isoja aaltoja, jotka hioivat mukaansa ohuen hiekkaisia rantoja. Useasta talosta järvi söi metreittäin peltoa vuodessa. Hiekka vieri veteen ja rannat olivatmatalia hiekkarantoja, jotka vähitellen liettyivät. Tuhoisin oli Paltaniemessä sijaitsevanhautausmaan vyöryminen aaltoihin. Kerrottiin, että joskus Paltasalmen kohdalla salmioli ollut niin kapea, että salmen yli oli voinut kekäleen heittää, kun halusi tulta lainata
salmen toiselta puolen. Salmi oli laajentunut sadoiksi metreiksi. Otaksuttiin, että Paltasalmessa sijaitseva ns. rovastin kivi olisi ollut kodan pohjana ja myöhemmin kirkon
nurkkakivenä. Kun Hannusrannalla tehtiin mittauksia 50 vuotta isojaon jälkeen Kaarlo
Lönnbohmin toimesta, huomattiin, että maata oli vyörynyt järveen 134 metriä. Kun mit
tauksista oli kulunut 10 vuotta, oli kuluminen yhä suurentunut. Kuluminen kertoo, että
Paltaniemi maa-alueena on ollut joskus merkittävästi suurempi. Mikään ihmisen toiminta
ei estänyt rantojen vyörymistä vapaiden vesien aikana. Jokireittien patoaminen muutti
rantojen tilanteen: alkoi rantojen liettyminen, sammaloituminen ja ruohottuminen.
Eino Leinon syntymän jälkeen Paltamon kuntakokouksessa keskusteltiin tulvien haitoista
ja vahingoista (3.5.1879/12.7.1879). Kuntakokouksen pöytäkirjaan kirjattiin laajasti
tilojen menetyksiä, sillä peltoalat pienenivät ja teitä jouduttiin korjaamaan ja laittamaan
uudelleen. Pahimmaksi ongelmaksi kuitenkin koettiin, että koskien perkauksen
jälkeen Vaalan kurkku oli jäänyt liian ylös ja se pidätti vesiä Oulujärvessä. Toukokuun 3.
päivän kuntakokouksen yhteisenä päätöksenä oli esityksen tekeminen keisarille Vaalan
kurkun perkauksesta. Valtakirja asian ajamiseksi annettiin talokas ja lautamies Pekka Komulaiselle.
Heinäkuun 12. päivänä 1879 käsiteltiin Paltamon kuntakokouksessa Paltatörmän
(=hautausmaan) vyörymisasian estämistä. Kuntakokous antoi hyvin tarkat ohjeet puusta
tehtäville rakenteille, joiden tekemisen huusi itselleen torppari Johan Karvonen.
Vuosisatoja oli täällä vaellettu etäältäkin vesistöjä pitkin. Kaukaa Karjalasta tultiin tänne
rauhanaikana käymään kauppaa, sodan aikana tappamaan, kostamaan ja hävittämään.
Pohjanmaalta tultiin Oulujärvelle metsästämään ja kalastamaan, Savosta muutettiin uudismaille.
Tervan tie maailmalle kulki vesistöjä pitkin.
Kansallisromantiikka loi halun tuntea Suomea ja toi matkailijoita Oulujoen reitille
Kuhmosta-Sotkamoon-Kajaaniin ja Vaalan kautta Ouluun. Toimintaa ohjattiin perustamalla
Suomen Matkailijayhdistyksen paikallisosasto Kajaaniin. Matkaan saattoi sisältyä
korpimaisemien ihailua Vuokatilta ja Pöllyvaaran näkötornista, kalastusta Kajaanin
koskilla ja koskenlaskua. Noilta matkoiltaan J. K. Inha laati kuvauksen, jossa hän kertoo
Paltaniemestä: ”Matkailijalle avautuu Kajaanissa uusi maailma retkeiltäväksi. Monesti
synkentää Oulujärvi hänen mielensä kolkoilla tuulilla ja ankarilla laineilla, mutta sitä
ihanimmat ovat tyvenet, lämpöiset kesäpäivät sen aaltojen juovimilla hiekkarannoilla.
Voiton kaikista vie selkään pistävä Paltaniemi, jonka korkeilla alati veresmurtoisilla hiekkatörmilläpetäjärivit odottavat vuoroaan, milloin aallot jäytävät niiden alta tuen ja syöksevät ne alas, pehmeään rantaan haudatakseen. Lopulta se vaara uhkaa kirkkoakin, joka
seisoo jonkun matkaa törmän äyräästä hienolla nurmen nurkalla, ja pientä kirkonkylää,
jossa keisari Aleksanteri I aikoinaan majaili tallissa. Tämä talli, se vielä tänä päivänä, katoksella suojattuna, on Paltaniemen ylpeys.” Matkailijayhdistys järjesti yöpymispaikoiksi
Vaalan ja Merilän. Matka Paltaniemeltä Ouluun saattoi kestää useita päiviä riippuen aina
tuulien suotuisuudesta.
Paltaniemi oli laajan Paltamon pitäjän ja seurakunnan keskus. Keskuksena Paltaniemi
veti virkamiehiä asumaan sinne. Siellä asui myös Kajaanin kihlakunnan virkamiehiä,
jotka viihtyivät Paltaniemellä paremmin kuin likaisessa Kajaanissa. Virkamieskunta oli
opiskellut yliopistossa ja sillä oli yhteyksiä ja siteitä muualle maailmaan, se oli pitäjän
sivistyneistö. Kirkollista sivistyneistöä edustivat kirkkoherrat, kappalaiset, lukkarit ja
ylimääräiset kirkolliset avustajat. Kruunun virkamieskunta muodostui nimismiehestä,
henkikirjurista, kruununvoudista, tuomarista, maanmittarista, metsänhoitajasta ja opettajista.
Paltaniemeltä sivistyneistö alkoi vähentyä 1910-luvulla.
Juuri Eino Leinon lapsuuden vuosikymmenenä, 1880-luvulla monet muuttivat Kajaanista
Paltaniemelle. Säätykiertoa ei juurikaan tapahtunut. Naimisiin mentiin samassa sosiaalisessa
asemassa olevan kumppanin kanssa. Myöskään koulunkäynti ei vielä antanut
mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun, joskin sekin väylä oli avautumassa.
Paltaniemen kylä oli ollut alun pitäen väestöltään talonpoikaisvaltainen. Perheet olivat
suuria ja lapsista vanhin jäi yleensä viljelemään tilaa, nuoremmat lapset jatkoivat tilan
mäkitupalaisina tai torppareina. Tilaa ei useinkaan haluttu jakaa.
Paltaniemen menneisyys laajan seurakunnan keskuksena, sijainti vesistön tietynlaisena
solmukohtana oli antanut sille myyttistä menneisyyttä, jossa elivät tarinat ja historialliset
todisteet toistensa salaisuutta todentaen. Järveen vierivä hautausmaa, kuvakirkko,
talli, jossa tiedettiin keisari Aleksanteri I:n 28.8.1819 seurueineen ruokailleen, kertoivat
läsnäolollaan menneistä sukupolvista ja tapahtumista, jotka ylläpitivät suusanallista tarinaperinnettä.
Paltamon keskusta oli tarinaperinteen luvattua maata. Ihmisten keskuudessa
liikkui tarinoita Vornasta, Laurikaisesta, Hurtasta, pajareista ja Kiveksen ruukista
ja rosvoista. Uskontoon liittyvät mielikuvat ja vanhat taikauskoisuutta ylläpitävät tarinat
lomittuivat toisiinsa. Lukutaidottomuus piti yllä ihmisten taikauskoista maailmaa.
Raamattukin kerrottiin kuvina vanhassa kuvakirkossa. Kirkon takaseinän kuvilla, joissa
naiset vääntelehtivät helvetin tulessa, haluttiin vahvistaa kirkossa saarnaavan papin
moraalista sanomaa. Eteisessä jalkapuu tähdensi maallisen oikeuden häpeärangaistusta.
Kuolleena syntyneet, itsemurhan tehneet, hukkuneet ja tapaturmaisesti kuolleet haudattiin
kirkon takana olevalla hautausmaalla järven puoleiselle reunalle.
