Runottaren kosijat

Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta


Runottaren kosijat.


Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan. Hän oli huima ja huoleton, nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen kuin nuoret tytöt hänen ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen realistiset kosijansa.

— Mitä laulat? kysyivät ne.

— Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.

Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat häntä säälien silmiin:

— Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat. Seuraa meitä ja me tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen ajastasi.

Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:

— Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.

Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman, ettei kosijain mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä — naisistakin.

He sanoivat:

— Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän toki itseäsi hiukan.

Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua. Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi kummastuneena kosijoihin.

— Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä näin?

Mutta kosijat sanoivat:

— Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme, sillä se näyttää niin kovin vanhanaikuisen haaveelliselta. Onkos laita nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin mikäkin metsän neito.

Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hän teki niin hirveän mieli aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän saksiin ja leikkasi kultaiset suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin olisi hänen mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat keritsivät vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen verran, että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä viivottimella tasottelivat.

— Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan näytetä.

Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti punastuen:

— Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.

Mutta kosijat sanoivat:

— Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos, tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.

Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen. Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi sentähden päättävästi:

— Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan naiset.

Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat kosijat:

— Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän nähtemme.

Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski silmäluomensa alas ja sanoi:

— Kuinka se olisi mahdollisia? Minä olen nainen.

Mutta kosijat sanoivat:

— Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat tasa-arvoisia? Sitäpaitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.

Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan, kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat hänen suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä toimitus päättynyt.

— Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä myöten valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja vaatimattomalta.

Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteesen ja säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun purskahtaa.

Mutta kosijat sanoivat:

— Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti ovat liiallisesta romantiikan utuisuudesta sumentuneet, olemme me ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.

Runotar niijasi ja karkotti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta puolen oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen. Mutta kosijat sanoivat:

— Tuon ulijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.

Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:

— Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.

He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi. Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan vasta-alkajille.

Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.

— Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puhelee. Sinun tulee oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulea myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.

Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita, uskonnollisia, siveellisiä, kansallistaloudellisia, opettivat hänelle politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödättää isänmaata ja ihmiskuntaa paremmin kuin olemalla oma itsensä. Mutta kosijat sanoivat:

— Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja Kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että kirjallisesti, — ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka muistuttaa niin arveluttavasi linnunlaulua, mutta aivan asiallisella, kuivalla proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin, sinun tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta, paheiden poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee sinun tutustua puolue-elämän alaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi joskus tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä korkeintaan kirjottaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee sinun palvella kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä on, ei kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia. Jos sinä kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun paremman lomassa tanssittaa sinua hieman ”Suomalaisella seuralla”.

He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se olisi ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar oli tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.

Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielien kanssa pitivät heitä pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:

— Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.

Mutta jänikset sanoivat:

— Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me hänen metsäpoluillaan.


Eino Leino

Päivälehti n:o 295 19.12.1902.