Kotiseutu

Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta.

Se on samalla osa meidän syvintä itseämme.

Se on määräävä tekijä suurelle osalle meidän henkistä olemustamme. Me emme saa missään niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen kun olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa.

Missään ei päivä paistanut koreammin kuin siellä, meidän piennä piipertäissä, missään ei kuu kalpeammin kuumottanut kuin siellä, meidän tuntiessamme ensimmäisen, aavistelevan rakkauselämän ilot ja tuskat. Missään ei touko niin tohissut, ei pakkanen niin paukahdellut, ei kulkunen niin kilissyt, ei siintänyt niin sininen taivaankansi. Eikä se tohise, pauku, kilise eikä siinnä vieläkään. Miksi ei? Siksi että me olimme silloin kuin tuores terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon kaikki tarttui, johon kaikki jätti jälkensä sittemin tuntemattomalla voimalla, pysyväisesti ja lähtemättömästi.

Olisin taipuvainen väittämään, että ihminen ylimalkaan ymmärtää luontoa ainoastaan kotiseutunsaprisman läpi: siinä määrin kuin joku maisema, sen vivahdus tai valovaikutus muistuttaa meille jotakin lapsuudenaikaista luonnonvaikutusta, siinä määrin se meitä miellyttää, ja päinvastoin. Tuon ei suinkaan ole aina tarvis tapahtua itsetietoisesti. Tavallisemmin luulen sen tapahtuvan juuri vaistomaisesti, mutta jos joku tahtoo nähdä vaivan tarkata ja eritellä tämänlaatuisia sielunliikkeitään, hän varmaan hämmästyksellä huomaava, miten hänen käsityksensä luonnosta on suureksi osaksi muodostunut sen mukaan, onko hän syntynyt merenrannalla vai sisämaassa, vuorella, laaksossa, koskenpartaalla vai lakeudella.

Kotiseutu on se salainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme.

Eikä ainoastaan luontoa, vaan myös ihmisiä. Sillä kotiseutuun eivät kuulu ainoastaan humisevat hongat tai lepattavat lehtimetsät, eivät ainoastaan sen vilisevät virrat tai korkeat lumikinokset, räiskyvät revontulet tai tyynet järvenpinnat. Siihen kuuluvat myös kaikki ihmiset, jotka siellä elävät ja askartelevat, kaikki, jotka me olemme siellä oppineet tuntemaan lapsuudessamme ja ensimmäisessä nuoruudessamme, ukot ja akat, lapset ja täyskasvuiset, köyhät ja rikkaat, herrat ja talonpojat. Eivätkä ainoastaan nykyään elävät ihmiset, vaan myös kuolleet ihmiset, ne, jotka olemme tunteneet ja joista me vain olemme kuulleet puhuttavan. Kaikki ne ovat kerran jättäneet jälkensä meidän elämänkäsityksemme muodostunut.

Siellä ovat meidän olentomme juuret, siellä meidän henkisen  sisällyksemme suuret syntysanat.

 Kotiseudun k a n s a  on meidän tärkeimpiä sisällisiä alkutekijöitämme. Ja olisin jälleen taipuvainen väittämään sen suhteen samaa kuin yllä kotiseudun luonnon suhteen: siinä määrin kuin ihmiset muualla sitä muistuttavat, ne heitä miellyttävät, ja päinvastoin. Tämänkään ei ole tarvis tapahtua itsetietoisesti. Mutta niin totta kuin ihminen muista hakee ja voi ymmärtää vain oman olentonsa vastaavaisuuksia, niin totta hän – ollen itse kotiseutunsa kansan lapsi – vaistomaisesti arvostelee ja valikoi, hyväksyy ja hylkää vaikutuksiaan ympäröivistä ihmisistä sen sisällisen mittapuun mukaan, jonka salaperäinen kohtalo on häneen painanut ja syntymässä ja hänen syntymäkodissaan.

Kotiseutuun kuuluvat ennen kaikkea isä ja äiti.

Kotiseutuun kuuluvat meidän veljemme ja meidän sisaremme, koko kotiseudun kansa kuuluu siihen, sen ja isät ja äidit, sen veljet ja sisaret, nykyään elävät ja ammoin manalle menneet sukupolvet, hamasta harmajasta muinaisuudesta, töineen ja tapoineen, mielipiteineen ja elinkeinoineen. Kaikki ne ovat olleet joltakin syrjältä mukana meitä luomassa, kaikki ne ovat jollakin tavoin meidän olentoamme ja maailmankatsomustamme muodostaneet.

Kaikki ne ovat osa meidän syvintä itseämme.

Kunnioittamalla kotiseutuaan kunnioittaa ihminen omaa isää ja äitiään. Rakastamalla kotiseutuaan rakastaa ihminen oman luomisensa jumalaa. Tutkimalla kotiseutuaan tutkii ihminen oman olemuksensa alkujuurta.

Ei silti ole tarvis tulla nurkkapatriootiksi tai sokeasti ihailla kotiseutuaan kaikkien muiden seutujen, kylien, kaupunkien tai maakuntien kustannuksella. Mutta niin totta kuin nurkkapatriotismikin on parempi kuin ei mikään patriotismi, niin totta on voimakas, lämmin isänmaanrakkaus ainoastaan terveen ja elävän kotiseuturakkauden pohjalla mahdollinen.  Ja aina ylenevissä ympyröissä: ei ole mitään ihmisyyttä ilman isänmaanrakkautta, ei mitään korkeita, laulavia latvoja ilman syviä juuria ihmisen alkuperäisessä maankamarassa.

Mitä korkeammalle, sen syvemmälle! Ei ole muuta tietä ihmiselle annettu kehittää yksilöllisiä voimiaan, kasvaa lujaksi, vapaaksi ja onnelliseksi.

Ei ihmisille eikä kansoille.  Sillä niidenkin onni piilee vain omien voimiensa kehittämisessä, oman sisällisen pakkonsa hellittämättömässä, itsepintaisessa täyttämisessä.

Taistelussa kuolemaa vastaan, toisin sanoaen.

Monet tuulet tahtovat vääntää väärään meitä, monet puuskat puskevat meitä kaltoin kasvamaan. Mistä suoruus, mistä selkänoja silloin? Ainoastaan uskollisuudesta omaa itseämme kohtaan, ainoastaan johdonmukaisuudesta pään ja sydämen, latvan ja juuren välillä.  Täytyy kulkea punaisen langan niiden kautta, jos meidän mieli seisoa eheinä ja voimakkaina elämän taistelussa.

Samoin luulen olevan kansojen elämässä. Täytyy kulkea punaisen, lämpimän verisuonen kotiseuturakkaudesta isänmaanrakkauteen, isänmaanrakkaudesta koko ihmisyyttä syleilevään rakkauteen, jos mieli ansan kestää, jos mieli sen seisoa kohtalon kovienkin iskujen alla sisällisesti kauniina, vankkana ja vastustuskelpoisena.

Mutta mistä tietää ihminen väärään vääntyneensä? Mistä huomaa kansa kaltoin kasvaneensa?

Tässä tulevat ihmisen alkuperäiset vaistot hänen avukseen, jotka juuri useimmiten kotiseutu ja sen kansa on meissä kasvattanut. Ne sanovat, toimiiko ihminen itsensä mukaisesti vai vastaisesti.  Ne tutkivat ja tuomitsevat häntä, ne hyväksyvät ja hylkäävät hänen tekojaan ja ajatuksiaan.  Ja jos hän matkustaa kotiseudulleen, sanoo sen luonto ja lausuvat sen ihmiset omalla äänettömällä kielellään, onko hän uskollinen alkuperäiselle olemukselleen vai ei. Tai sanoo sen kotiseudun ääni hänen sydämessään. Mikään ei lahjo sitä. Ja ihminen on onnellinen tai onneton sen antaman arvostelun mukaisesti.

Tässä tulevat alkuperäiset vaistot myös kansojen avuksi. Ja luulen, että k o t i s e u t u t u t k i m u s  tulee koko Suomen kansan henkiselle elämälle monta ankaraa sisällistä nuhdetta antamaan, mutta myös monta lempeää, ystävällistä tienviittaa osoittamaan.

Meidän ei ole tarvis jäädä alkuperäiselle kannallemme. Päinvastoin  on koko meidän kehityksemme vain taistelua sen huonoja, hedelmättömiä tai suorastaan tuhoavia voimia vastaan, rikkaruohojen kitkemistä, meltoraudan karkaisemista. Mutta me emme voi karkaista muuta kuin mitä meissä on emmekä viljellä muita voimia kuin mitä me olemme saaneet syntymässä.

Taistelun tulosta emme tunne, kansamme tulevaisuus on pilviin peitetty meiltä. Hyvä, jos voisimme edes muinaislaulajan tavoin, mutta nykyaikaisessa, johdetussa merkityksessä sanoa:

”S i j a n  t i e d ä n  k u s s a  s y n n y I n”,

joskin meidän heti sen jälkeen täytyisikin lisätä nuo surumieliset säkeet:

”en tiedä sitä sijoa,

kussa kuolo kohtajavi.”

Eino Leino

16.3.1910

Jouko I, Helsinki 1910