Kotimaisema

14-vuotias lukiolainen Eino Lönnbohm kirjoittaa kirjoituksen "Kotimaisema" syksyllä 1892 lapsuudenkodissaan Hövelössä, Paltamossa. Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila on sama, jossa Elias Lönnrot asui Kajaanin vuosinaan.

Kotimaisema.

Oi kotimaisema, milloin sinä olet kaunein! Silloinko kun tyynenä lepää lahdelma, tyynenä koko tuo mahtava Oulunjärvi ja kirkas on taivas. Ja aurinko luo iltapilvien välistä heleän loisteen vastarannan korkealle kuusikolle. Ja tuolta lahden perältä vanha mylly harmaine seinineen kuvautuu veteen. Eikä mikään häiritse…. Mutta! häiritseepäs! Venhe viiltää lahdelman pintaa, ja tervainen laita peilailee veden kalvossa. Ukko istuu perässä ja huopaa ja akka soutaa hyvin nopeilla vedoilla. Tuo kaikki on niin perinpohjaisen kodikasta…. Silloin nautin minä tuosta tyynestä rauhasta, tuosta kesän kukoistuksesta, jolta puuttuu kuumien maiden huumaavia tuoksuja. Silloin kävelen tuonne laiturin nokkaan ja unelmoin….

……..

Vai silloinko se olisi kauniimpi kun tummana kun tumman nousee lännen taivaalta ukkospilvi ja peittää helteisen auringon. Vielä on kaikki tyyntä, mutta tuommoista salaperäistä, pelottavaa elementtiä.... Silloin mietin minä armaan maani kohtaloa. Rintani painuu, suoneni tykkii – – ! – jo välähti säihkyvä salama! – –

Mutta syysyönä! Tumma on taivas ja tähtöset loistaa ja kuuhut kuonottaa. Tuosta se paistaa lahden perältä, hongikon välistä. Sieltä se valaisee tuon tumman hyisen usvan, joka leijaa veden päällä, sieltä se valaisee nienten kärjet ja vaihtelee valo ja varjo. Ja tummaan yöhön häviää lahdelman suu..... Mutta äkkiä välähtää tähdenlento, joka hetkeksi halkaisee öisen pimeyden näyttäen, että sielläkin on eleillä valon valta..... Silloin kutistuu koko sydämeni kokoon näkymättömästä, salamyhkäisestä tuskasta. Ja sieluni täyttää ristiriitaiset aatteet. Näinkö tämä loppui? – Näin! – Ei! –... –

Milloinka se on kaunein? Ei milloinkaan! Mutta minä tahdon pois tästä rauhanlahdelmasta, kauvas pois! Minä tahdon kuulla kosken pauhua, jonka kaiusta vuoret vapisee. Minä tahdon nähdä salamain säihkyvän yli taivaan kannen! Ja vahtona pärskyköön pohjiaan myöten valtava meri, ei! koko maapallon meret ja silloin laulan minä itse sydämeni säveltä.

Hövelö. 15 XI 92.