Kevätmyrsky

”Päivä on niin helteinen ja niin tuskastuttavan tyyni…. Tuulen leyhkät, keveät kuin auringon auer, röyheltävät tosin hetkeksi järven pintaa, mutta pian on taas kaikki niin hiljaista ja kuollutta… En tiedä, mitä tehdä. Olen…tullut kotiin kesälomalleni,

katsellut ja tarkastellut talven tuottamat muutokset ja nyt tuntuu yhtäkkiä niin raukaisevan veltolta… Tutut rannat, tuttu kuusikko, tuttu nurmikko, kaikki ne kehottavat lepoon.

Silloin tuntuu ensimmäiset tuulenhenkäykset lännestä. Ne käyvät yhä vihaisemmiksi, pöllyttävät peltoa, huojuttavat hongikkoa ja lakaisevat nurmikkoa. Tuolla kaukana ulapalla näkyy yhä selvempänä vihurin tummempi juova… Se lähenee lähenemistään ja pian leviää yli koko selän lattapäät laineet. Ne nousevat yhä, harjat käyvät yhä voimakkaimmiksi ja vesi lahden suulta samaksi… Sinne!... Enhän ole muistanut purttani… Siellä lähtee velttous jäsenistä, siellä saa suonet tulta. Siellä vasta tunnen olevani kotona, kun vaahto kastaa kasvoja ja aalto vie purttani. Ja sieltä tultua vasta oikein nauttia kodin rauhasta. Ja sinne minä lähdin. Soudin lahden suuhun ja pian olen keskellä ärjyaaltoa…ja viima vinkuu ja pursi kiitää. Sano, oletko nähnyt koskaan meren myrskyävän! Oletko nähnyt laineiden nousevan pilviin ja sieltä taas painautuvan vellomaan syvänteitä, järkyttelemään pohjapaasia. Meren raivossa on aina jotakin mahtavaa, siinä tuntee itsensä niin pieneksi, tuon äärettömän jättiläisen rinnalla…Siinä tuntuu suurikin laiva niin heikolta, – jos tuo vesivuori rusauttaisi, niin…!

En tiedä, miksi, mutta aina on minusta tuntunut nähdessäni Oulujärven myrskyävän, ikään kuin se koittaisi matkia merta – onnistumatta! Eipä sitten, että aallot oisi leikin tekoa, että ulappa olisi vähemmän outo tai vihuri leppeämpää. Mutta kovimmin ärjesäänin on minusta … sentään kuin poika, joka vallatonna velloo aaltoja ja riemuitsee nähdessään ihmisten pelkäävän. Sellaisena se on nytkin. Myrskyn vihurit vinkuvat vimmatusti, tulivat …milloin miltäkin puolelta, särkivät vaahdon aallon päältä yhdeksi torveksi, pyörittivät sen …– löivät sen minulle vastoin silmiä. Aallotkin ne olivat … ja jyrkkiä, juuri tarpeeksi korkeita, että pääsivät räiskymään yli veneen laidan. Itse pursikin näytti tätä tälläistä menoa ihmettelevän. Se oli odottanut, niin kuin minäkin, tasaisia, korkeita ja loivia laineita, joiden päällä keinuu kuin kehdossa ja nyt tunsimme molemmat pettyneemme. Olimme joutuneet keskelle ristilaineita,jotka tulivat milloin mistäkin puolen, löivät sisään milloin mistäkin, kokasta, perästä, keskeltä ja milloin koko laidalta. Sellainen ei ollut tasapuolista taistelua, huomasimme kumpainenkin pian joutuvamme tappiolle. Käännös! – Tuollaisessa käännöksessä keskellä kuohuja näyttää kaikki liittoutuneen perämiestä vastaan. Äsken niin alallaan helposti pysyneet purjeet ne reuhtovat ja ruhtovat, köydet pieksävät kasvoja…, joka äsken niin hyvästi totteli peräsintä, tuntuu nyt kuin varsin vastustavan. Siinä saa rehkiä ja taistella kuin elävän olennon kanssa! Vihdoin on pursi kääntynyt ja purjeet järjestyksessä. Toinen laita viistäen veden pintaa lasken kohti kotilahtea. Vettä on kerinnyt veneeseen melkoisesti ja sillä tuntuu purren kulkemisessa olevan erinomainen halu pysyä tuon hienon laudan toisella puolella vaahtoavan elementin kanssa. Mikä se oli, joka jysähti? Kivikö? Ei se ollut kivi, koska pursi kulkee edelleen. Se oli jääkappale!...kesäkuun jäätä. Niin, olenhan Pohjanmaalla. Täällä on taas ollut kova talvi, kansa on syönyt pettua pakkasen räiskeessä. Mutta vihdoinkin on tullut kevät!

Nyt lähtee jäät sydänmailta, tällaista myrskyä siihen juuri tarvittaisiin. Ja siksi ärjy tuuli kohta vinhemmin reuhtoo irti jäät syrjäisemmästäkin sopukasta. Kunpa lähtisi jäiden mukana myös iäksi halla ja näläntuskat näitä mailta!

Eino Leino, Paltamo 1893

Hallavuoden muistoja II

Hämeen Sanomat 16.12.1893