Varhaisihastuksia

Helmi Roos (myöh. Auvinen)

Toisena opiskeluvuonna Kajaanin alkeiskoulussa Eino Leino sai päivittäisen lämpimän aterian majapaikkansa ulkopuolelta, sillä Emmy Mustonen ei ehtinyt Revon kaupan hoitamisesta päivällä aterian valmistukseen. Ruokailupaikaksi Hövelön vanhemmat olivat valinneet komissiomaamittari Carl Fredrik Roosin ja Maria Elisabeth Salströmin kodin Linnankadun ja Brahenkadun risteyksessä. Tässä kodissa äiti piti ruokavieraita, perheen isä oli sokeutunut. Ruokapöydässä vastapäätä istui kaksi vuotta vanhempi perheen tytär Helmi Katarina Roos (myöh. Auvinen,1876 - 1965). Helmi Roos oli lahjakas tyttökoululainen ja luokkaa ylempänä Einon Ida-serkusta. Roosin perheessä harrastettiin taiteita, mm. kirjallisuutta ja musiikkia. Taiteilijoita vieraili perheessä.

 Vaikka isä oli sokeutunut, pystyi perheen äiti pitämään perheessä positiivista ilmapiiriä.  Hän viritti elämänmyönteisyyteen monijäsenistä perhepiiriä.

Helmi vieraili Hövelössäkin, joskin hänen mieluisin vierailupaikka Paltaniemellä oli nimismies Cajanerin perhe Sutelassa, jossa perheen tyttäret olivat Helmin sukulaisia.

Ruokapöydässä Eino osasi jo alkeiskoululaisenakin keskustella vastapäätä istuvan Helmin kanssa. Hänen tapanaan oli tehdä Helmille jokin filosofinen kysymys, johon Helmi yritti vastata parhaan kykynsä mukaan. Helmillä oli Einosta hyvin kunnioittava käsitys: ”Eino oli ajatusmaailmaltaan jo kymmenvuotiaana niin kypsä kuin moni vasta kahdeksantoistavuotiaana.” Helmin ollessa 4.luokalla oli Eino kirjoittanut serkkunsa Idan kasviopin kanteen: ”Helmi Roos on pieni tyttö IV luokalla, mutta myöskin hyvin sievä.” Sievänä oleminen olki Helmille arka asia ja se loukkasi tytön käsitystä itsestään. Näin siksi, että perheessä puhuttiin Helmin kauniista sisaruksesta, joka oli kuollut nuorena.  Hän luuli olevansa ruma. Vaikka Helmi oli neljännen luokan priimus, hän tahtoi käydä neljännen luokan uudelleen. Silloin hän tuli samalle luokalle Einon serkun Ida Mustosen ja Einon ihastuksen kohteena olleen Linnea Granbergin kanssa. Linnea oikaisi Helmin käsityksiä itsestään tokaisemalla: ”Et sinä ole ruma.”

Kesäänsä Helmi vietti Kajaanin joen varressa Likoniemen torpassa, joka oli Hövelön ja Kajaanin välisen vesimatkan puolimatkassa. Kun Eino souteli venheellä yksin Hövelöstä Kajaaniin, oli Einolla tapana poiketa Likoniemeen – ehkä Helmiä tapaamaan. Elettiin vuotta 1890, jolloin Eino oli käymässä, samanaikaisesti kun vierailulla oli myös joku koiransa kanssa. Eino, joka oli oppinut kissanvihaamisen isältään, usutti koiran Helmin rakastaman kissanpennun kimppuun. Kissa säntäsi puuhun, jota vasten koira ryntäili ja samalla haukkui. Pieni kissa putosi, jolloin koira tappoi sen. Aluksi Eino nauroi, mutta vakavoitui, koska Helmi asiasta vihastui. Välit menivät joksikin aikaa rikki.

Ihastus Likoniemen torpassa kesänsä viettävään tyttöön synnytti Leinolta runon, jonka hän julkaisi  Kaupunkimatka –nimisenä Maaliskuun lauluissa:

Poika nuori kaupunkihin

läksi myötätuulta,

purtta pientä viima vinha

saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän

kulki joutuisasti.

Vasta illan tullen pääsi

kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori

vaikk´ on myötätuuli? –

Rannalla on kullan koti,

siellä simahuuli.

Helmi sai seurata Einon ensimmäistä julkista esiintymistä kirjoittamansa runon lausujana, kun Kajaanin Suomalainen Seura järjesti kesäisen isänmaallisen juhlan kaupungin ”hupinurmella”.  Kanttori Kokkonen, Einon alkeiskoulunopettaja ja valtiopäivämies Kaarlo Kokkonen oli pyytänyt Einolta juhlarunon heinäkuun 8. päivänä 1892 pidettävään juhlaan. Eino oli kirjoittanut juhlarunon, jossa Eino loihtii näkyville ihanaa kainuulaista kesää, mutta ihmettelee miksi kansa kulkee suruissaan. Runon sanoma on hyvin symbolinen ja isänmaallinen: vaikka idän halla iskee, ei sorru Suomen kansa. Helmi muisteli tuota Einon runonlausuntaa 62 vuotta myöhemmin Opettajan lehteen kirjoittamassaan artikkelissa, kun Helsingissä oli paljastettu Leinon patsas 26.9.1954: ”Puheen sorina hiljenee, kun tanakka, tummapukuinen poika reippaasti astelee rivien väliltä puhujakorokkeelle. On aivan hiljaista, aivan kuin kesän korkea taivas valkopilvineen olisi ottanut suojaansa kaikki valoisat, hyvyyttä heijastavat kuuntelijoiden kasvot ja pienen, yksinäisen pojan säteilevän olemuksen korokkeella puiden varjossa.”

Einon runoesityksen jälkeen Helmi ja Eino kiertelivät juhlakentällä, kun juhlakansa siirtyi keskustelemaan ryhmiinsä. Helmi antoi Einolle palautetta runosta, jota Helmi piti kauniina. Eino ei kuitenkaan ollut tyytyväinen runoonsa, sillä aikaa kirjoittamiseen oli ollut liian vähän. Helmi ennusti Einolle suuren runoilijan tulevaisuutta. Nuoret vaelsivat Kajaaninjoen rantoja kallioille kuuntelemaan ylempää kuuluvaa Ämmäkosken kohinaa ja katselemaan iltaruskon kultaamia puiden latvoja. Myöhemmin Helmi kirjoitti runossa Kajaaninjoki:

Nukkuvat koivut

varjossa virran veen,

helmiä sinkoovat

kosket korkeuteen.

Sinun kanssasi istun vierellä virran sen.

Runon hengetär kruunasi illan kirkkauden.

Saman vuoden elokuun lopulla Kajaanin ja Paltaniemen oppikoulunuoriso matkusti pienellä Yrjö-laivalla Kajaanista Vaalaan. Helmi Roos matkusti sisarensa kanssa Rovaniemelle. Eino Leino lähti Hövelön rannasta matkustaakseen Ouluun ja sieltä Hämeenlinnaan. Kesken matkaa Oulujärven tuuli yllätti kovuudellaan. Aaltojen noustua vaarallisen korkeaksi matkan valvoja, pastori Zachris Hartman käski kapteenin ohjata laivan Neuvosenniemen lahteen. Myrskyssä Eino osoitti pelottomuutta kertomalla kavereilleen sukkeluuksia ja hauskoja juttuja. Samaa pelottomuutta hän todisteli myös Helmille, kun Helmi ja Eino kävelivät huonosti nukutun yön jälkeen rannalla ja kiipesivät jättiläismäiselle rantakivelle.

- Minä tahdon myrskyyn. Tahtoisin lähteä veneellä suoraan tuonne aaltoja vastaan. Jos hukkuisinkin, en olisi pelännyt.

Vaalasta nuorten matka jatkui tervaveneillä ja edessä olivat kuuluisat Oulujoen kosket. Vauhdikkaan Pyhäkosken jälkeen pysähdyttiin Muhoksella. Kun siitä lähdettiin eteenpäin, Eino Leino lähetti nyrkkipostissa Helmi Roosille pienen paperiapalan, johon hän oli kirjoittanut runon Syksy-yönä.

Syksy-yönä

Synkeällä syksy-yöllä

salamoita leimuaa,

hetken vaan on valoisana

synkkä taivas sekä maa.

Siell´ on vielä valon valta

tuolla puolen pilviä,

vaikka´ on tullut öinen aika,

maahan syksy synkeä.

Niinpä myöskin rinnassani

lemmen liekki leimuaa,

synkeässä sydänyössä

ukonnuolet tuiskuaa.

Siell´ on sula lemmen liekki.

Kuule, tyttö simasuu,

sinisilmäis valonsäihky

sydänyöhön tunkeutuu!

Paltamo – Vaala 26.8. – 31.8.1892

Ei tiedetä miten Helmi Roos suhtautui Einon rakkaudentunnustukseen.  Seuraavana kesänä (1893) Eino Leinolle avautui mahdollisuus toisen tunteiden arviointiin. Eino osallistui heinäkuun alussa paltaniemeläisten ja kajaanilaisten nuorten kanssa huviretkelle Vuokattiin. Elias-laivalla oli mukana myös Helmi Roos. Laivalla ja Vuokatissa Eino seurusteli Helmin kanssa, joskin sai harmikseen nähdä, että muutkin nuorukaiset olivat kiinnostuneet hänestä. Kun Vuokatin vaaralla ja kankailla  retkeiltiin, Eino sai Helmin laskeutumaan kanssaan jyrkkää rinnettä Vuokatinlammen rannalle ja istumaan lengolle koivunkonkelolle. Elämäni kuvakirjassa  Leino kuvaa Vuokatinlammen rannalla käytyä keskustelua tarkasti. Tuossa keskustelussa Eino odotti jonkinlaista Helmin tunteiden tunnustusta, mutta sitä ei kuulunut. Eino ei pitänyt siitä, kun Helmi sanoi olleensa kuin sisar Einolle. Ehkä Helmi kirjoitti tuon salatun tunteiden tunnustuksen myöhemmin runossaan Vuokatinlampi, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Tuossa laajassa runossa Helmi kirjoitti:

Sadun kerran kauneimman nähnyt on

se synkkä vuoristolampi.

Ei taru loistavin maailman

voi olla sen ihanampi,

kun vaieten vaelsi kaksi nuorta

sen rannan autiuteen alas vuorta.

Sydänsyke salattu kummankin

jäi korpien kätköihin.

Kun vierivät vuodet elämä vei

pois laulajaprinssin armaan

ja ylle tyttösen vienon pään

loi murhe huntunsa harmaan.

He kaukana kulki ja toistaan itki,

tuli syksy ja talvi ja kukkaset kitki

ja umpeen kasvoi se kätketty tie,

joka unten portille vie.

Kun kadonneet nuoret tulivat toisten seuraan, toiset halusivat tietää missä Helmi ja Eino olivat viipyneet.

- Peilailimme vain toinen toisiamme, Eino vastasi. Ja näimme oman pienen itsemme.

Sen päälle Eino sinkautti ilmoille Heine-sitaatin:

- Oli hengen hekkumaa/ liha heikko lannistaa,/ vaan jos liha voiton vei,/ikävää se ollut ei.

Sitaatti loukkasi syvästi Helmiä. Vaaralta alas laskeuduttaessa Eino saattoi havaita Helmin silmissä kyyneleitä ja että ”hänen otsallaan karehti kuin etäinen uhkaava ukkoslonka toisista, minulle tuntemattomista maailmoista”.

Sen jälkeen kaikki oli mennyttä. Eino sai havaita, että Helmin seuraan lyöttäytyi Oulun lyseon abiturientti ja luokkansa priimus Leonhard Haataja, jota Eino Leino nimittää Elämäni kuvakirjassa viirunaamaksi. Eino koki hirvittäviä mustasukkaisuuden tuskia ja yritti hälventää niitä kertomalla kavereille toinen toistaan hassumpia juttuja. Eino oli jätetty ja Helmin mukaan sitä Eino ei koskaan antanut anteeksi. Eino Leino kirjoitti Maaliskuun lauluihin runon Auer ja usma, jotka koskaan eivät voi saavuttaa toisiaan.

Kun Eino Leino vieraili 1915 Savonlinnassa ja tapasi sinne kotiutuneen Helmi Auvisen. Hän tunnusti Helmille Vuokatin tapahtuman jättäneen hänen tunne-elämäänsä syvällisen järkytyksen. Helmille osoittamassaan kirjeessä (Savonlinna 15.3.1915) Eino Leino kirjoitti: ”En voi lähteä kaupungista kiittämättä Sinua siitä erikoisesta ystävällisyydestä, että viitsit vielä muistaa entisiltä ajoilta yksityiskohtia, joista jokainen on vaskikirjaimin sieluuni piirretty.”

Helmi Auvinen eli pitkän elämän. Hän valmistui opettajaksi Jyväskylän seminaarista v. 1899 ja toimi sen jälkeen opettajana pari vuotta Savonlinnan kansakoulussa. Vuonna 1901 hän solmi avioliiton johtaja ja myöhemmin kauppaneuvos Johan Auvisen kanssa. Sen jälkeen Helmi toimi kodilleen omistautuneena perheenäitinä. Hänen jälkeläisensä julkaisivat 1969 äitinsä kirjoittamista runoista kokoelman Runoja. Helmi Auvinen muistetaan myös jokaisena jouluna siellä missä lauletaan hänen kirjoittamansa Joulun kellot Armas Maasalon säveltämänä.

Esko Piippo: Tarinoita Eino Leinosta, Edico 2008

Lanterin Alli eli Alli Leinonen (myöh. Laine, Kärnä)

Vastapäätä Paltaniemen kuvakirkkoa sijaitsi Lanterin talo, joka oli saanut nimensä Flander-
suvusta isojaon aikaan. Paikkakunnalla tunnettiin Flander-niminen tuomari (C.G.
Flander, käräjätuomarina 1821-35), viinaanmenevä käräjäkirjuri, joka esiintyy Leinon
Kivesjärveläiset-teoksessa. Paikkaa nimitettiin joskus Tuomikoksi. Itse asiassa oli olemassa
Lanterin talorypäs, johon kuului kolme taloa: Uusitalo, Lanteri ja Mustola. Uusitalon
omisti T.W. Leinonen (Wilkko, Antti Lönnbohmin kirjeessä).

Leinosen perheessä oli paljon lapsia. Eräs lapsista oli Ida Alina-niminen neitokainen, jota
myös Alliksi sanottiin. Hän oli tumma, tuuheatukkainen, kullanruskeasilmäinen, hyvin
kehittynyt, hoikkavaraloinen tyttö, joka oli Einoa muutaman vuoden vanhempi. Alli teki
poikiin voimakkaan romanttisen ja mielikuvitusta kiehtovan vaikutuksen, joten ei ollut
ihme, että varhaiskypsä Eino ihastui Alliin korviaan myöten. Kirkon lähellä oli tanssilava,
jossa kylän nuoriso kävi tanssimassa. Eino ei oppinut tanssimaan. Allin mielestä Eino ei
oppinut lapsena muuta kuin saksanpolkkaa, jota hän hyppi kuin harakka. Tanssitaidon
puutteista huolimatta Alli ”mukautui” Einon seurassa kävelyretkille ja muun nuorison
mukana huviretkille. Kävelyretkillä Eino ja Alli istuivat joskus puun juurella, jossa Eino
halusi lukea runojaan ihailemalleen neidolle. Allin piti kuunnella niitä ja jopa esittää niistä
myös arviointeja. Palaute oli tärkeää, sillä niihin aikoihin Eino alkoi koota runoistaan
ensimmäisiä runokokoelman hahmoja. Kun neito kantoi Einon silmissä romanttista viehätystä,hänelle voi lukea omia runoja. Mutta Eino ei voinut aavistaa, että neito kuunteli
runoja säälistä, sillä kuunnellessaan runoja puun juurella hän saattoi nukahtaa.

Helmi Roos arveli, että Leinon ensimmäisessä runokokoelmassa oli paljon runoja, jotka
liittyivät Alli Leinoseen. Kirjallisuudentutkijat arvelevat, että Leinon teoksen ainekset
”Kodin kukka ja uhrikuusi” ovat Alli Leinosen romanttis-mystisestä hahmosta, jossa
Eino ei pystynyt herättämän vastarakkautta. Lisäpontta kokoelmalle antoi Leinon myöhempi
ihailija Alice Halme (Kotkanpää). Tultuaan ylioppilaaksi kesällä 1895 Eino kävi tervehtimässä ihailemaansa Allia Lanterintalossa. Eino nakkasi näyttävästi ylioppilaslakkinsa hyllylle ja huudahti:
- Tuossa se nyt on!
Alli ei vieläkään ollut ihastunut Einoon, mutta keitti kuitenkin hänelle kahvia. Allille
muistui mieleen Einon lapsuusaikainen suuri ruokahalu ja makeannälkä, josta oli puhuttu
kylälläkin. Kahvia kaataessaan hän muistutteli asiasta Einoa kiusallaan. Eino muisti
Allia myöhemmin runossaan ”Kullan luona”:

Kullan luona

Siirsin ma silmäni loitommalle,
missä mun armaani asui,
kussa kummulla, välillä vetten,
mun kaunokutrini kasui.

Näin minä vain katonharjat sieltä,
metsäpuiden päältä,
Mutta mun sieluni sinne meni,
kuin punatulkku täältä.

Veti tuonne mun vereni, hurmani
kuin kosken pyörre huima,
kuin Pallastunturin tuulispää
tai Turjan loihtu tuima.

Mitä tehnee hän nyt? Mitä miettinee?
Hän muistaako enää mua?
Käsin valkein käykö hän vastahan,
mua mustaksi murjottua?

Kohos korkeammalle päivänkoi.
En enempi kestänyt tuota.
Jo veräjän suulle ma suikahdin
pois veljien,  siskojen luota.

Mut kun minä pääsin piennartielle,
vasta ma juosta aloin,
vaikka en kaihoni kanssa kilvan
joutua jaksanut jaloin.

Sentään kuin peura ma piipersin,
yli pyrisin pystyjen aitain,
vesiojien, purojen, viemärien
ja kahlaamoiden kaitain.

Tulin taloon vanhaan, tuttavaan,
isä, äiti kiirehti vastaan,
mua tervehtäin, mua kuulustain,
kuin heimolaista, kuin lastaan.

Minut vietihin vieraskammioon;
isä istui piippu suussa,
emon kieli kilkatti yhtenään -
mut mun oli  mieleni muussa.

Ovi aukeni. Sisään astahti
kodin kukka, se kultahapsi,
tuo ainoa, armas, ijäinen
ilon, lemmen ja Jumalan lapsi.

Tuli mulle kuin tuomiopäivä tuo;
oli niinkuin ensi kerran
mun eessäni seisonut seesteinen
ois enkeli elämän Herran.

Ja tutkinut; "Minne mierolle
liet tuhlannut itsesi parhaan?
Sua voinenko saattaa milloinkaan
ma enää Edenin tarhaan?"

Ma katsoin häntä, hän katsoi mua,
kuin ahjossa aivoni paloi,
läpi henkeni, sieluni, ruumiini,
kuin kuumaa kultaa hän valoi.

Oli paljon hän varttunut varreltaan,
mut vyöltä hän oli kuin olki,
helohelmet häll' oli kaulallaan
ja rinnalla hopeasolki.

Hän tarjosi kahvia kauniisti,
oli hänen jo huolena talous.
Mikä soreus häll' oli soormissaan
ja ryhdissä mikä jalous!

Ma tuskin tohdin hengittää;
kun nakkasi maljan mulle:
"Kaks sokeripala riittää saa -
jos mikään riittävi sulle!"

Hän keikahti kengänkannoillaan
ja nauraen pois hän vieri.
Mut poimuissa helmainsa hulmauavain
tulikeränä tunteeni kieri.

Meni multa kuin kevätpäivä pois,
kuin kauneus ja sulo,
ja jälleen sylkytti sydämessäin
vain syksyn ja talven tulo.

Meni pois, mut jätti hän jälkeensä
mun sieluuni kuuman kullan,
jota jäähdä ei jää, ei halla, ei hyy,
joka vie minut alle mullan.

Eino Leino teoksessa Kodin kukka ja uhrikuusi 1920

Viimeisen kerran Eino tapasi Allin Sortavalassa, kun hän oli palaamassa Karjalaan tekemältään matkalta 1897. Alli oli opiskelemassa Sortavalassa opettajaksi. Kun Eino kertoi kirjoittaneensa Allille muutaman runon. Eino ojensi Allille runon Hatara sydän:

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka,
ja voi mua onnetonta,
kun sydämesi ikkunat aina on auki
ja niitä on liian monta.

Minä myös olen ollunna kerran siellä
ja istunut illan ja toista.
Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta -
en, en ole nähnyt mä moista.

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa,
ja minä en käske, en kiellä, -
mut sitä minä ain olen ihmetellyt,
miten itse sa tarkenet siellä.

Eino Leino

Alli ei ollut kiinnostunut runoista. Hän sanoi: "Piä ite."

Allin kylmään suhtautumiseen Eino kirjoitti nuorempana runon, joka julkaistiin Maaliskuun lauluissa:

Kostettu kostaja

Vuota, kylmä tyttö, kyllä kostan -
mietti poika tullen tytön luota -
suukon kielsit, kohta kahta pyydät.
Koston kovan mietti neiollensa
poika nurjamieli metsätiellä:
Kolmeen iltaan impyensä luokse
aikonut tuo julmuri ei mennä.

Työtä tehden kului ensi päivä,
lauleskellen poika nuori raatoi,
keveästi kuokka nousi, laski,
hiki helmieli kulmillansa.

Tuli toinen päivä. Laulu lakkas,
kuokka unhottui ja otsa kuivi,
katse kuokkijalta aina nousi
yli kuusten tuonne kunnahalle,
josta puiden taitse talo puunti.

Illan suussa poika kuokan heitti,
juoksi lehdon lähteen vieremälle,
siihen istahti ja illan istui,
lauloi kaiholaulujaan ja itki.

Mutta lepikössä impi istui
huokaellen sydänhuoliansa,
kuuli kujerruksen kuttimielin,
iloksensa itkun vaikerruksen.

Turha, poikaparka, nyt on kostos,
vaikka viikon oisit nurjamiellä.