Ystävyys
KADOTETTU YSTÄVÄ On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen. Me oomme kumpainenkin syntyneet tuoll lehtolahden tyynen rantamalla ja kummun kuusta lasna kuunnelleet ja leikkinehet rantakoivun alla. Näin vieri vienot leikkivuodet nuo ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi ja koitti aavistusten aika tuo, kun kevät kutsui, mutta umppu empi. Jäi silloin lapsen leikit. Rintahan sai kaihot, ennen oudot, kaukomielet, ja häipyi ääret kotimaailman ja soimaan alkoi uudet sydänkielet. Ja kuuhut-öin, kun tunne siivet saa, me lahdelmalla yhdess unelmoimme ja soutelimme taivaan rannan taa ja tarinoita purren täydet toimme. Kun vienot haave-yöt mä muistan nuo ja leikit, venematkat, marjaretket, ne sydämeen kuin sadekaaren luo ja uudelleen ma elän lapsuushetket. Ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat muisteloita vain nyt mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle? Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein mua lähtemästä kodin lehtoloista, mut tulta uhkui nuori sydämein ja tahtoi taivasta ja maata toista, Ma läksin. Hän se seuras. Maailmaan näin kasvinkumppania kaksi kulki, mut hetken aikaa oli käyty vaan, kun toisiltaan he sydämensä sulki. Ja ystävyyden ylle laski jää kuin syksy-yönä lammen hyytää halla, ei hyytäjää, ei hyytämistä nää, mut aamull' aalto itkee ikeen alla. Ma jouduin joutorahvaan tungokseen, ma eksyin, outo, elon markkinoille, ma takerruin sen kauppaturhuuteen ja puutuin narrein pöytähaasteloille. Pois niistä saada mua koitti hän ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin, mut enää pauhinasta elämän en joutanut, en malttanut ma noihin. Näin erottiin ja moneen aikaan en mä sitten kuullut hänen kohtaloistaan, jos joskus satuttiinkin yhtehen, niin tuntenut ei enää toinen toistaan. Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis ja kaksin taasen iltaa istuttaisi, jos unten maailmoissa yhdyttäis ja sointuun oikeaan jos sielut saisi! Niin paljon, paljon meillä kummallai ois toisilleen nyt kertomista uutta, ois sulia tuoreet kotiviestit kai, ja mulla elon huolta, katkeruutta. Siis joudu luoksein Fantasia vaan, siis istu vierelleni virren henki!-- Mut eipä ystävääni kuulukkaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.
Yökehrääjä 1897 |