Yksin

Yksin

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin vaan olla se voi,
joll’ on vaan yksi aatos
ja yksi sävel, mi soi.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin on ihminen,
joll’ oli vaan yksi onni
ja yksi unelma sen.

Minä olen niin yksin, niin yksin,
kuin yksin vaan olla se voi,
joll’ on vaan yksi murhe
ja yksi muisto, mi soi.

Eino Leino

Petetty neito

Mä kävelin metsätiellä
ja kuuset ne kuiski vaan:
Tuo kalpea tyttö saanut
lie rukkaset sulholtaan.

Ma laulua aloin laulaa
ja ylkääni ylistin,
hänen lempeä, uskollisuutta
ja kuntoa kiittelin.

Lie lauluni leino ollut
ja ääneni soinnuton,
kun säälin huokaus hiljaa
soi helmasta hongikon.

Eino Leino

SYYSTUNNELMA.

Teit oikein ystävä ainoo,
kun luotani läksit pois.
Sun rintasi nuori ja lämmin
mun rinnalla jäätynyt ois.

Kas, maantiellä kalpea kukka
lumipälvestä nostavi pään.
Mitä vuottelet kukkani vielä?
On aika jo painua pään.

Tuhat aatosta sieluni tunsi,
sen vaan minä muistaa voin:
Oli tielläni kuihtunut kukka
ja sen peitoksi lunta ma loin.

Eino Leino

Siniselkä siellä täällä.

niitut alla, pellot päällä,

kaivonvintti, viiri, talo,

sorsa saunan eessä, lahti.

Saaren takaa airon tahti.

Ken sen kesäyössä eli,

hälle autuus hämärteli,

on hän outo maailmalle,

vieras vieraan orren alla.

Eino Leino

Runon kirjoitusvuodesta, nimestä ei ole tietoa.

Runo tuntematon, löytynyt yksityisestä arkistosta.

Kun muistelen -

Kun muistelen, kuin monta iltoa
olen istunut yksin, yksin,
ja katsellut taivahan tähtiä,
jotka vilkkuvat vieretyksin,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua lähelle tulla mun täytyvi
ja katsoa kauvan, kauvan.

Kun muistelen, kuin monta taivalta
olen kulkenut korpimailla,
olen istunut alla kuusien
ja istunut iloja vailla,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
sua suudella kauvan mun täytyvi
ja itkeä, itkeä hiljaa.

Kun muistelen, kuin monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä,
jotk’ oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimiellä,
niin tyttöni,
oi, tyttöni,
mua lempiä paljon sun täytyvi
ja lempiä kauvan, kauvan.

Eino Leino

Eräälle ystävälleni

Niin, yksinäisyys, surun ystävä
ja suurten aattehien äiti hellä,
sen läheisyys se on niin lämmintä
ja armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on
ja ilma ahdistaa ja elo painaa
ja uskon kukka kun on tuoksuton,
kun riemu vaipunut ja toivo vainaa.

Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa
on käydä yksin, yksin talvi-öissä
ja nähdä eessään laaja erämaa
ja kauvas harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus
ja elon aate kaikuu korkealta:
Työn rantamalla kasvaa rauhan kuus
ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas,
ma neuvon seuraa sekä - ilta-unta!
Sa erämaata kannat povessas
ja yötä, talvea ja talven lunta.

Yökehrääjä 1897