Rakkaus

Minä rakastin metsää ja maailmaa

Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.

Eino Leino

Sua katson vaan

Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?

Eino Leino

Nocturne

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan, neiti kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino

Aurinkolaulu, osa

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin
siellä lähell' on Jumalakin.

Oi, antaos Herra sa auringon
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmästää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmäs vie.
Sen kautta käy Jumalan tie.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä hyviä voimia voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Oi, kiitos sa Luojani armollinen
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sa ruumihin tervehen
ja syömmen mi sykähteli,
kun annoit sä tervettä kättä kaks,
kaks silmää sieluni ikkunaks,
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.

Sua kiitän mä Luojani armollinen,
kun annoit sa kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sa myös pari ystävää,
ja ne hyvää, en pyydä mä enempää,
ja annoit sa armahan isäinmaan,
jota kyntää ja rakastaa.

Eino Leino

Kukkulalla

Oli kerran kuin vene vierinyt

ois kirkasta järven pintaa

ja aurinko aaltoja lämmittänyt

ja rantakallion rintaa.

Oli kerran kuin vene laskenut

ois kallion kaunihin alle,

kaks kaahlannut hietaa valkeaa,

kaks kulkenut kukkulalle.

Ja eikö aurinko painunut

taa saarien, salmensuiden,

ja tullut ilta ja tullut yö

yli laaksojen, laulupuiden.

Ylt´ ympäri tanhusi ternehet yön,

utu ulapanaalloilla sousi,

unen vallassa laaksojen lammet ui;

ja uni se nousi ja nousi.

Se heilahti oksalta oksalle,

se kukasta kukkahan hiipi;

me seisoimme vuorella käsikkäin

ja kuulimme, kuinka se hiipi.

Nuoruus ompi lemmenaikaa    

Eikä mitään muuta

Tuota kaikkein huutavan ma

Kuulen yhtäsuuta

Se on totta nuoruudessa

Rinnan tunteet riehuu

Sydän sykkää, suonet tykkii

Veri kiivas kiehuu

Posket kiusankappaleet

Alkaa heti hohtaa

Kun vain milloin pojan nuoren

Punaposken kohtaa

Iloitkaamme, riemuitkaamme

kun on riemun aika

Ei oo vanhan riehunnasta

Enää paljon taikaa.

Einar Lönnbohm v. 1890

Neiti omenapuussa

Neiti maassa, sulho maassa,

kevät nuorella nupulla.

Impi oksia siteli,

virkkoi hälle viekas sulho:

”Ottaisin omenan nupun.”

Nupun antoi nuori neiti.-

”Oisin ottanut kukankin.”

”Tereä tekevi kukka,

vasta valmis viikon päästä.”

Neiti puussa, sulho maassa,

kesä täydessä kukassa.

”Ottaisin omenan kukan.”

Kukan antoi armas impi. –

”Oisin ottanut hedelmän.”

”Heilivi kukan hedelmä,

vasta valmis viikon päästä.”

Neiti puussa, sulho maassa,

punakuoret kypsymässä.

”Ottaisin omenan marjan.”

Antoi marjan maire tytti. –

”Oisin ottanut tytönkin.”

Sulho poissa, neiti koissa. –

Eino Leino

Trubaduuri

Talo puuntaa rantamalla,
kesä-ilta lankeaa,
hehkuu kuuset kukkulalla
päivän viime suudelmaa,
lahden laine pitkä päilyy,
kaukaa käenkukku soi,
ulapalla purje häilyy,
saaret hiljaa unelmoi.
 

Saapuu työstä niittykansa
päivän kortta kaattuaan,
istuu vallat kuistillansa
riippumatot maattuaan,
naiset kauniit, herrat hienot,
keskikesäin vierahat,
posket puhtaat, äänet vienot,
sormet hoikat, soreat.
 

Vait on metsä. Niityt, pellot
vartoo yötä valkeaa,
kilkattavat karjankellot
suven aikaa suloisaa,
saunan savu rannan alta
kertoo raatajista työn,
hattara vain taivahalta
haavehista pohjan yön.
 

Silloin, katso: pursi outo
puikoo kohti valkamaa,
vaan on kumma venhon souto,
siivet sitä kuljettaa,
ei, ne joikuu joutsenina,
kaartuu kaulat korkeat,
päilyy lahden lumpehina
linnut päivän-paistavat.
 

Viiltää rannan alle venho,
vieras maihin astuvi,
katsehessa kaukotenho,
ryhdiltänsä ritari,
hatun heiluu sulka, vyössä
olkapäällä luuttu on,
ja hän laulun laulaa yössä
kuulla kaiken kartanon:
 

"Notkui neiti nuori kerran,
kasvoi täältä kaukana,
kaunis niinkuin kukka Herran,
pyhä niinkuin Maaria,
liitti yhteen laulu meidät,
luutuin hänet hurmasin,
vaan hän toista lempi, heidät
säilälläni surmasin.
 

Kuolleet on he kumpainenki,
vaan ei kuollut rakkautein,
siksi niinkuin haudan henki
yhä harhaa sydämein,
siksi samoon maata monta,
vellon vettä vierastai,
laulan osaa onnetonta,
harvoin lempi säälin sai.
 

Eivät ajan lapset tunne
enää, mit' on murtumus,
tiedä itse eivät, kunne
heiltä haihtui rakkaus,
katoo uljuus, lempi, maine,
kaikki kaunis raukeaa,
menee niinkuin merten laine
kohti paatta harmajaa.
 

Laulunikin lie jo turha,
sentään virren viritän,
tunnollani vaikk' on murha,
murhasitte enemmän,
koska loppui lemmen loihdut,
heitän taistohansikkaan:
saitte elon suuret soihdut
sydämistä sammumaan.
 

Teitä kiehtoo hyöty lähin,
teitä aine tenhoaa,
nautiskella voitte vähin,
ette enää rakastaa,
ette surra, ette huolla,
ette luoda elämää,
siksi tarvis pohjan puolla
tiedettä ei hilpeää!
 

Ah, ne auvot kenpä tietää
kerran kahden autuaan,
maan ei mataluutta sietää
enää saata milloinkaan,
hän on mennyt maailmalta,
irti ihmisistäkin,
miesi, tullut tuonelalta,
tuonne käypä takaisin."
 

Nukkuu talo rantamalla,
niityt, pellot unelmoi,
punapursi rannan alla,
kaukaa airontahti soi,
järvi peilityynnä päilyy,
peittyy lahdet terheneen,
illan, aamun ruskot häilyy
päällä metsän, maan ja veen.
 

Kesä-yön on hetki herkin,
aatos untuu unelmiin,
viittoo viita nuorin kerkin
tuulentupiin utuisiin,
liehuu lempi, herää hempi,
aitan uksi narahtaa,
tyttö, joka ennen empi,
sulhon kaulaan karahtaa.
 

Miesten, naisten mielialaa
hiiltää outo himmeys,
aaltoo aatoksissa salaa
niinkuin tähkän täyttymys,
poven polttaa nuoret kummut,
kuvat heljät heijastuu,
arat aukee unten ummut,
sielunsilmät seijastuu.

Otavan Joulu 1916

Leirivalkeat 1917

RUNOKIRJE

Rakastettu, armastettu
ijankaikkisesti
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?

Saat sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.

Saat sa olla uskoton,
ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.

Otavan joulu 1912