Löysäläisen laulu
Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Kruununkin kyyti
liika ois hälle kenties,
outoja hälle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
Puolue, perhe ja muu,
verot, verka ja velka ja ies.
Kuntahan, yhteiskuntahan
kuulumaton,
huonoin hän kansalaisista
kaikista on,
ellei hän kuulunekin
elon varmemman valtiohon,
jonka lie linnat ja maat
liki taivahan auringon.
Mutta hän laulaa! Kuulkaa,
hän kulkeissaan
hyräelee hymysuin
kuin virsiä vierahan maan.
On sanat sekavat. Soi
sorasointuja lauluistaan,
mutta ne näin huminoi
korpehen kohisevaan:
"Vei elon viima mun kukkani.
Jäljelle jäi vain työ
päivien päättymätön,
sydäntuskani talvinen yö.
Järjestykää, polot järjet,
tai Taivahan leimaus lyö:
Miekkoinen nainen ja mies,
ens syksynä leipää ken syö.
Vaan mua naurattaa,
mua itkettää iki, ain,
heikkous heltymätön
sanan, vapauden vainoajain.
Minkä he mahtavat?
Pikkuisen piinata vain,
pitkittää, mikä on
kuitenkin täyttymys lain.
Ken? Kuka haastaa?
Tie, elo, totuus ja työ.
Ympäri tauti ja talvi
ja nälkä ja köyhyys ja yö.
Sentään ma, ah, häpeäisin
häntä, ken leipäänsä syö,
kun isän, äidin ja lapsen
ja kullankin kuolema lyö.
Ah, rakas, rakkahin!
Vieläkö kuulet sa mua?
Murheeni huutaa
kuin kaukaista huhuilua.
Muistelen Sua
kuin kaunista kadotettua.
Tuntoni, tuskani määrää
nyt kauas, kauas mun Sua!
Mutta ne vaikka jo vie
minut aallonkin ankaran taa,
missä mun lempeni, lauluni
korkea on kotimaa,
minkä ne mahtavat?
Konsana korkeimpaa
eivät ne nähneet.
Eivätkä nähdä ne saa."
Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps?
Tai helvetin hehkuun on ties!
Outoja sulle kun on
isänmaa, kotipaikka ja lies,
puolue, perhe ja muu:
on sulla sun itsesi ies.
Eino Leino
