Yö

Yö saapuu. Päivä on poissa.
Hämy silmiä hämmentää.
Jo kaukana korven soissa
tulet virvojen viriää.

Ypö yksin istun ma koissa,
ei armasta, ystävää.
Mut oudoissa unelmoissa
mun henkeni heläjää.

Ken siellä? Ken lehdossa läikkyy?
Kuka huntua huiskuttaa?
Kuva valkea vierii ja väikkyy,

tutut piirtehet pilkoittaa.
Mun aatteeni seisoo ja säikkyy.
Sumu silmiä sumentaa.

II

Kalliolla

Noin nään sinut vieläkin edessäin:
Sinä katselit kalliolla
yli ulapan aaltojen siintäväin -
ja mun oli hyvä olla.

Sua syrjästä katselin kauvan näin:
Tuul’ leikki sun palmikolla.
Mut vihdoin käännyit sä minuun päin
niin vienolla katsannolla.

Oi, silmä suuri ja suruinen,
miten saatoit sa olla niin julma!
Mut noin sua aina ma muistelen,

sinä tyttönen mustakulma:
Silmä ylitse aaltojen siintävien
ja tuulessa tukan hulma.

III

Mitä sinulta etsin?

Mitä sinulta etsin ma, armahin?

Miks juoksin sun jäljissäsi?

Minä halasin hienointa haavettain

ja kultaista kevättäni.

Minä etsin nuorinta nuoruuttain

ja sorjinta säveltäni,

minä kaipasin kaunista lauluain

siks juoksin sun jäljissäsi.

Sua lemmin. Sa minua lempinyt et.

Mitä tahtomme taisi sille?

Mitä taidamme ihmiset poloiset

elon lankojen kehrääjille

Me voisimme vaan olla iloiset

ja itkeä unelmille.

Eino Leino

Hki 1/5 99

Runo on Eino Leinon hyvästijättö ihastumiselle, jota hän tunsi Anni Swania kohtaan.

Julkaistu Päivälehdessä 30.5.1899. Runon kaksi ensimmäistä osaa Leino julkaisi kokoelmassa Sata ja yksi laulua. Runo kokonaisuudessaan on merkitty Anni Swanin Poensie-kirjaan.

ISTUIN JA ITKIN

Istuin ja itkin

vuoteeni laidalla,

muistelin jällehen Sua.

Miksi mun hylkäsit?

Miksi et sietänyt

sietämätöntä mua?

Istuin ja itkin

elämäni itkua

rinnassa rikos ja rauta.

Emmekö yhdy?

Emmekö tapaa?

Herra armias, auta!

Leirivalkeat 1917

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
soi armas, tuttava ääni,
mun kiertäen unihin kirkkaisiin
ja päivyen kultahan pääni.
 

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
käy käteeni armas käsi
kuin kerran kuollut kätteleis
sua lapsuuden ystäväsi.
 

Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
mua muistovalkea vainos:
hän nyt on ylin ystäväin,
mut muinen armos ainoo.

Leirivalkeat 1917