Laulavia latvoja - syviä juuria, Eino Leino ja kotiseutu -esityksessä (2016) käytetyt Eino Leinon runot, joihin Risto Vähäsarja on säveltänyt musiikin.
Tervehdys Kainuunmaalle
Nyt tervepä Vuokatin vaarat
ja Maaselän harjanteet,
ja tervepä Kiehimän haarat
ja Sotkamon välkkyvät veet!
Olen talven mä ollunna poissa,
mut vielähän tuntenet mun,
oi onnea taas olla koissa –
mä syliini suljen sun!
Nyt vieläkö vellova Ahti
mun vastahan ottaa taas,
ja vieläkö, läikkyvä lahti,
sun kuulen mä loiskintaas?
Ja vieläkö tuntevi pursi,
tuo ystävä armainen,
mi kanssani ennen mursi
läpi loiskunan laineiden?
Ja mä purtehen astun vielä
ja ulapan eessäni nään –
olen taasen mä tutulla tiellä,
kun lainehet hyrskyttää.
Nyt tunnen mä sentään vasta,
ett’ kotona taasen mä lien,
kun vahto mun kasvoni kastaa
ja viima mun purttani vie!
Eino Leinon varhaisrunot (1892)
Ikävöi, ihminen! (osa)
Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
päiviä lapsuuden,
aikoja armaita hempeän hoiveen,
isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla,
untesi neitiä,
häntä, mi pois meni hämärien lailla.
Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
lempesi taikaa,
riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
retkiä marjassa,
laineita soiluvan salmen ja lahden,
käyntejä karjassa,
kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
Tähtitarha 1910
Heinäkuun lapsi
En ilman ma lempeä elää voi;
mun äitini oli niin hellä.
Minä halajan lempeä, lämpöä, oi,
ja lemmessä lämmitellä.
Minut vihurit vieraille rannoille toi.
Vilu täällä on värjötellä.
Vain virret kolkot mun korvaani soi,
suru kun oli sydämellä.
Olen lapsi ma heleän heinäkuun,
minä kaipaan kaunista säätä.
En kestä ma ivaa ilkkuvan suun,
en karsahan katseen jäätä.
Minä rakastan laulua laakson puun,
en tunturin tuulispäätä.
Shemeikan murhe 1924
Päivän laskiessa (osa)
Muistatteko, kuinka muinoin lassa
Talvihämyn tullen ikkunassa
Istuttihin kanssa siskojen
Syvään tuumien ja tutkien?
Muistatteko, kuinka metsän rantaan
Päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
Jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
Kultakuplat aallon kultaisen'?
Muistatteko, kuinka kamalasti
Silloin rusko päivän haudan rasti,
Pilvet paloi, hehkui hattarat,
Tulta hyrskyi taivaan rantamat?
Näytti kuin ois ollut meri siellä,
Tulitulva, joka maata niellä
Tahtoi – kas se tänne vyöryvi! –
Kas, jo tuolla kuusi leimahti! –
Muistatteko, kuinka toisihimme
Silloin siskoset me painausimme,
Kuinka hiljaa kuiskittihin vain
Äänin värjyvin ja huohottain'?
Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
Idän päältä tuolta pitkäisen
Leimausta hamaan läntehen –
Muistatteko, kuinka toisihimme
Silloin siskoset me painausimme,
Kunnes äiti armas valon toi
Hämärään ja mieliin levon loi?
Yökehrääjä 1897
Kullan luota
Mä yksin soutelen yössä
ja laulelen hiljakseen
ja katson, vierellä venhon
kuin leikkivät väreet veen.
Ja aaltojen laillapa aatteet
myös mulla ne karkeloi,
ne eelle purteni entää,
en seurata niitä voi.
Ja tuonne aattehet kiitää,
kodin armahan valkamaan.
Siell’ äitini varmaan valvoo
ja vuottavi poi’uttaan.
Mut aatteita paljon, paljon
jää purteni jälkehen:
jäi impeni ihana sinne
surumielellä rannallen.
Oi, onkohan taivaan alla
viel’ onnea suurempaa,
kun keskellä kahden lemmen
näin lempien soutaa saa!
Maaliskuun lauluja 1896
Mä lykkään purteni laineillen
Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Eino Leinon varhaisrunot (1895)
Hymyilevä Apollo (osa)
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein
ja äiti mun ymmärsi heti.
Hän painoi suukkosen otsallein
ja sylihinsä mun veti:
"Ken uskovi toteen, ken unelmaan, -
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!"
Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin.
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää,
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen,
kun laulun lahjan sa annoit,
kun riemut ja murheet lapsosen
näin sävelten siivillä kannoit,
sen sulta, sulta ma yksin sain
ja sulle siitä mä vastaan vain
ja leiviskästäni tilin teen,
miten käytin mä kanteleen.
Sata ja yksi laulua 1898
