Koti

Hövelö etelästä: koti oikealla, poikien talo vasemmalla, väentupa keskellä
Hövelö idästä 1800-luvun lopulla
Näköala Hövelöstä Hövelönlahdelle

Kotini

 

Kuuset ne kotini ikkunan alla

tuiskeessa tuulien taipuvat vain,

siellä mun taattoni on kotosalla,

pystyssä päänsä hän kantavia ain.

 

Lainehet mun kotolahdella vainen

rakkaita rantoja suutelevat,

siell´ emon huolia kantelevaisen

poskia kyynelet uurtelevat.

 

Pohjolan kotkat ne kannella taivaan

kaartavat ilmoa uljahasti;

siellä mun verevät veikkoni raivaa

korpea kolkkoa reippahasti.

 

Pulmoset talvella hangella lentää,

allit ne jäillä jo leikkiä lyö,

puhtaampi mun oma siskoni sentään,

hempeä, hertas kuin Pohjolan yö.

 

Kuumasti polttavi aurinko armas

kesällä poskia heimoni tään,

kuumempi näljän kyynele karvas

talvella keskellä hyytävän jään.

 

1892

Runo on painettu Hämeen Sanomiin 24.1.1893. Runon alkumuoto ilmestyi oppilaskunnan lehdessä Vasamassa Kotiseutuni -nimisenä, alkuaan siinä oli kuusi säkeistöä. Se on idyllinen kodin ja kotiseudun kuvaus, jossa tuntuu kuitenkin hallan kosketus, koska Pohjois-Suomessa kärsittiin pahasta hallavuodesta.

Päivän laskiessa

Muistatteko, kuinka muinoin lassa
Talvihämyn tullen ikkunassa
Istuttihin kanssa siskojen
Syvään tuumien ja tutkien?

Muistatteko, kuinka metsän rantaan
Päivä vaipui niinkuin aalto santaan,
Jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen,
Kultakuplat aallon kultaisen'?

Muistatteko, kuinka kamalasti
Silloin rusko päivän haudan rasti,
Pilvet paloi, hehkui hattarat,
Tulta hyrskyi taivaan rantamat?

Näytti kuin ois ollut meri siellä,
Tulitulva, joka maata niellä
Tahtoi – kas se tänne vyöryvi! –
Kas, jo tuolla kuusi leimahti! –

Muistatteko, kuinka toisihimme
Silloin siskoset me painausimme,
Kuinka hiljaa kuiskittihin vain
Äänin värjyvin ja huohottain'?

Ilmi kuiskittihin kammot rinnan,
Aavistukset alta lammen pinnan,
Unten harmaat pohja-usmat nuo,
Joita nostaa Manan suuri suo.

Pelkäsimme toitotusta torven,
Herran vihan ääntä kautta korven,
Idän päältä tuolta pitkäisen
Leimausta hamaan läntehen –

Maa kun huojuis, taivas tulta löisi,
Meri maata, tuli merta söisi,
Ukkosena Herran uhka sois –
Missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme
Silloin siskoset me painausimme,
Kunnes äiti armas valon toi
Hämärään ja mieliin levon loi?

 

Yökehrääjä 1897

Äiti Emilia Lönnbohm

YÖ.

 

--Mun rintani on niin raskas,

ma leikkiä vaikka lyön,

oi äiti, en yksin tohdi

ma jäädä kanssa yön.

 

»On päivä jo laskenut ammoin

ja hiipinyt hiljaisuus,

nuku rauhassa, poikani nuorin,

taas huomenna työ on uus!»

 

--Älä lähde äitini vielä,

yön ääniä kuuletko?

Ne kutsuu, ne käskee, ne uhkaa,

nyt tulee turmio!

 

»Nuku rauhassa poikani nuorin,

se on laulua lahden vain,

se untas tuutia tahtoo kuin,

muistatko, muinoin ain.»

 

--Älä lähde äitini vielä,

yön silmiä etkö nää?

Ne minua väijyy, ne vaanii

mun sydäntäni sykkivää.

 

»Nuku rauhassa, poikani nuori,

ne on tähtiä taivahan,

ne luonas valvoa tahtoo

kuin entis-aikahan.»

 

--Älä lähde, äitini armas,

yön koura jo tuossa on!

Se poikas temmata tahtoo

kuin nieluhun kurimon.

 

»Nuku rauhassa, poikani nuori,

se hongan on oksa vaan,

mi ulkoa kurkistaapi

kuin leikkikumppaniaan.»

 

--Niin kaikk' oli ennen ehkä,

nyt kaikki toisin lie.

oi äiti, äiti, miks lähdit?

Minut valtaansa yö jo vie!

 

1897

Hövelö Hövelönlahdesta päin.

Mennyt koti

Äsken koito kotimailla
kuljin taasen surussain,
kun on mennyt koti multa,
poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto,
jossa kertun laulu soi,
poissa kuuset kukkalatvat,
jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella
minun leikkilehdossain,
kodin kuuset tukkipuina
uivat kotilahdellain.

Pirtin peräseinämältä
honka myöskin kaadettiin:
uutistorppaan notkon päässä
saatiin seinähirsi niin.

Honka oli turvanamme
tuiskiessa tuulispään,
sepä pohjan jäiset viimat
aina väisti lehvillään.

Uusi aika lehdot murti,
kuuset kumos, hongat kaas,
mutta kodin kaunisteeksi
noussee uudet taimet taas.

Marjamaani

Mansikkahan kesä-aamull' läksin,
pellon pientareita pitkin kuljin,
muistin varoitusta äitikullan:
Tuo'os mulle myöskin joku marja.

Ahkerasti poimin, rove täyttyi.
Mikä liekin silloin kullan tuonut,
tuonut saman pellon pientarelle! . . .
Sinne marjat heitin maistamatta,
riensin riemuellen kullan luokse
huulten mansikoiden poimintahan.

- Ällös, äiti, marjojasi surko,
vuota vielä muuan viikko, kaksi,
tuon ma sulle koko marjamaani!