Pikku Yrjön metsämatka

Yrjö meni metsään,

äiti tahtoi estää,

Yrjö meni, meni vaan

pikku kirves olallaan.

Vastaan tuli ukki

niinkuin joulupukki,

kysyi:"Metsähänkö mies?"

Yrjö vastas:"Kukaties!"

"Sallit sitten varmaan" -

virkkoi ukko harmaa -

"että mennään yksin tein".

Yrjö vastas:"Miksi ei!"

Kävi miehet kaksin.

Tuli raskahaksi

Yrjö,  jalka väsynyt,

kysyi:"Mitäs tehdään nyt?"

"Mene sinä konttiin!"

Yrjö konttas konttiin,

ukko sitoi kontin kiin`,

kantoi Yrjön kotihin.

Äiti humun kuuli,

tuuleksi sen luuli.

Isä virkkoi:"katsohan,

tuli joku porstuaan."

Avattihin lukko,

astui sisään ukko,

kysyi:"Onko lapsia

monta tässä talossa?"

Virkkoi äiti rukka:

"Oli valkotukka

meillä yksi Yrjänä,

sekin on nyt metsässä."

Ukko kontin aukas,

Yrjö ulos laukkas,

huusi:" Teille terveiset

Metsolasta lämpöiset!"

Syntyi ilo uusi,

sytytettiin kuusi.

Joulupukki kaunihin

lahjan antoi kullekin.

N. 1900-01

Joulun neiet

Kulkevat korkeat neiet kolme

kautta talvisen taivaan,

kylvävät lahjoja ihmislasten

murheeseen ja vaivaan,

tekevät rikkahan rikkaammaksi,

rakkaammaksi rakkaan,

heittävät mieronkin mittelijälle

kannikan kerjuuvakkaan.

Laulavat korkeat neiet kolme,

tähtiä, tähtiä sataa,

vaativat valkeutta pimeän piiriin,

viittovat rakkauden rataa,

leipää, leipää leivättömälle,

kotia kodittomalle,

lempeä lemmettömälle, min murhe

jo mureni mullan alle.

Itkevät korkeat neiet kolme

ihmissielujen siltaa,

koska he kulkevat kohden yötä,

yksinäisyyden iltaa,

missä ei loista ne lamput laulun,

vain takat taivaisen armon,

etsivät elämän arvoitusta

syyt pyhät pyyteen ja tarmon.

Painavat korkeat neiet kolme

päänsä yhtehen yössä,

tunteakseen tuskan lasta

päivän tomussa, työssä,

irrottaakseen ihmislasta

maasta, mi surren suurtuu,

koska sen keskellä ei elä vapaus,

Vapahtajaan, joka juurtuu.

Kyynelin kylmin neiet kolme

katsovat ihmisvaivaan,

mutta kun murheen Mestari saapuu,

tuo tuhatsoittaja taivaan,

silloin se syntyy sydänten silta

idästä länteen hamaan,

vaikenevat runot ruusuisimmat,

kun kiire on kiiruhtamaan.

Eino Leino 1923,  Julkaistu Joulutunnelma -lehdessä (Karisto), vertaa Marjatan tähdet 1910 Tähtitarha kokoelmassa

Eino Leino

Painuva päivä 1913

Eino Leino

Yökehrääjä 1897

Joulu

Iloiset lapset vinhassa leikissä

pyörivät kuusen ympärillä.

Kynttilät hymyilevät hiljaa loistaen,

kirkkaat äänet kaikuvat:

Ole tervetullut, lempeä vieras,

rakkauden ja rauhan juhla!

Jokainen katse on täynnä iloa,

jokainen silmä loistaa.

Tonttu katsoo pankolta tyytyväisenä

ja hymyilee salaperäisesti:

kuka on sorvannut Gunnarin hevosen,

äidin jakkaran - sen tietää tonttu parhaiten. –

Pian on iloinen ilta mennyt,

pimeänä yö laskeutuu,

ja vain yksinäinen tähti

tuikkii ikkunan lävitse.

Kuusi seisoo tummana salissa;

tonttu kulkee siellä hiljaa.

Eino Leinon käännös 1903, alkuperä tuntematon.

Joululaulu lapsille

Mökit nukkuu lumiset,
nukkuu hankitanteret,
tuikkii taivaan tähtivyö -
pyhä nyt on jouluyö.

Katso, valo välkähtää,
hanget kaikki kimmeltää,
yli vuorten, metsien,
käy kuin välke siipien.

Se on joulu-enkeli.
Herra hänet lähetti
kanssa joululahjojen
luokse pienten lapsien.

Vaikka häll´ on kädessään
niin kuin kulkis kylvämään,
ja hän kyllä kylvääkin,
mutta ihmismielihin.

Ei hän anna makeita
eikä leikkikaluja,
niitä isä, äiti suo.
Mitä joulu-enkel´ tuo?

Puhtahia aatteita,
kultaisia kuvia
Suomen lasten sydämiin,
mökkihin ja palatsiin.

Niitä hänen vakastaan
variseepi yli maan
niin kuin pikku tähtiä -
eikö se oo ihmettä?

Mutta yhä kummempaa
viel´ on, mitä kerrotaan:
Kulkies´ sen enkelin,
lapsiks muuttuu vanhatkin.

Sitä et kai ymmärrä?
Kysy sitä äidiltä!
Sitten siunaa itsesi,
nuku, saapuu enkeli.

Eino Leino

Joululaulu lapsille, Heino Kasken säveltämä runo, painettiin ensi kertaa Valistuksen 1900 julkaisemaan "Joulupukki" julkaisuun.

Eräs jouluilta kodissani

Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,

viel´ ei pääse vallallensa pimeyden valta,

kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,

kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.

Huonehesta pienoisesta valo yöhön hohtaa,

ulkona se samanlaisen valonloiston kohtaa,

huonehessa pienoisessa tuossa ilo riemuaa,

äänet siellä sekä naurut ulkoilmaan kajahtaa.

Siellä äidin lapsiparvi nauraa riemuellen,

äiti iloo lapsiensa katsoo naurahdellen,

monta jouluiltaa ompi tuota iloo katsonut,

monta kertaa heidän kanssa tuossa aina riemuinnut.

Mutta kyynel silmästänsä hohtaa naurun alta,

voitosta nyt kiistelevi riemun, huolen valta.

Tuoss´ on lapset tervehenä, riemu armas äityen,

miksikä siis huolen pilvet peittää ilon taivosen?

Vanhin lapsist` ompi tuolla kaukomaailmalla,

kuudentoista vanhana läks mielell` hehkuvalla,

suonet tykki tulisesti, riemuellen sydän löi,

mutta kaiho kaukomieli raitist` voimoansa söi.

Lapsi joutui maailmahan, kesken ristihyörteen,

joutui myrskyn vihureihin, valtaan synnin pyörteen,

äitiään ei muistanunna, itseänsä muisti vaan,

eli, nautti elämästä, lauleskeli iloissaan.

Äiti itkee silmäterää, itkee lempilasta,

kun tää ompi lähtenynnä rauhan satamasta.

Puku, uusi mennessänsä, likaiseksi mennyt lie,

jalkineensa mennyt rikki – pitkä käydä elon tie.

Unelmistaan hänet kohta lapset herättääpi:

”Äiti, minne tänä iltan´ joululahjat jääpi?”

Kohta joulupukki suuri astuukin jo sisähän,

kelle tuopi vauvan pienen, kelle kissan pyörivän.

Näinpä lahjan joulupukki jokaiselle antaa,

äidin syliin mytyn myöskin viimeiseksi kantaa.

Äiti avaa mytyn tuossa, lapset tulee katsomaan.

”Aallokossa”, lausui lapset – runoja ne ompi vaan.

Mutta äiti aukoi kirjan, luki runoelman,

luki toisen, mutta silloin kädet vaipui helmaan,

sydän sykki riemuansa, tuttuja ol` laulut nää,

laulajaksi tunsi oman poikasensa hurjapään.

Eihän poikani mun vielä nuku synnin unta,

onhan laulut valkeammat, puhtoisimmat lunta.

Näinhän miettiä ei miesi paatuneena enää voi,

pojalleni Luoja hellän sydämen, sykkiväisen loi.

Anteeks suokoon poikaseni, pahaa kun ma luulin,

mutta hellää tuntoisuutta äsken tuossa kuulin,

viel` on poika äidin lapsi, viel` on puhtohinen tuo,

hänet, Luoja, semmoiseksi jäädä ainiansa suo!

Näin hän mietti, sydän sykki, sykki riemuansa,

veri sykki suonissansa, tykki hehkuansa. –

Onnellinen äityeni, että armas kuolit jo,

ettet nähnyt, kuinka poika tempaisi taas turmion.

Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,

viel` ei pääse vallallensa pimeyden valta,

kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,

kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.

Eino Leino 1892, 14-vuotiaana

Vaeltava kuusi

Ne hakkasi pois minut juuriltain -
kohu korven soi minun korvissain -
mun saattoivat salihin kimmeltävään,
joka puolelta peileistä itseni nään,
ne hellivät oksani helyihin
paperkukkasin, omenin kultaisin,
ja kirjovöin ja kynttilöin
niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,
ne hymyilivät, ne lymyilivät,
ne naavaista partaani pitelivät,
ne pyörivät piirissä ympäri mun
ja lauloivat: “On hyvä olla sun!”

Ma valvonko vai näen unta vain? -
kohu korven soi minun korvissain -
mä kuulen laulelot lasten nää,
mut ikkunaan minun pälyy pää:
siell’ ulkona, piilossa pimeyden,
on heimoni suuri ja hirmuinen,
suku hallava hangilla kuutamon,
ja monta jo hangenkin alla on;
siell’ ei kuki haavehet kultamaan,
siell’ elämä paistavi paljaaltaan,
siell’ lyö elon myrsky, ja murhe syö,
ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell’ ollahan lapsia luonnonlain -
kohu korven soi minun korvissain -
ei siskoja sinisten toiveiden,
vaan veljiä kuoleman yhteisen;
siell’ armoa saada ei, suoda ei,
siell’ lempeät tunteet jo tuuli vei,
siellä paadutaan, siellä kaadutaan,
siellä maaksi jällehen maadutaan,
siellä jyske käy, siellä ryske käy,
ei muita kuin pedot metsän näy,
ja korven kuus, ja kuudan uus,
ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain -
kohu korven soi minun korvissain -
olen korvessa syntynyt, kasvanut.
Ken minut on korvesta karkoittanut?
Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.
Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen?
Olen kappale korpea kohisevaa,
miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?
Olen ilmestys luontoa ijäistä,
en ihmistä, en ilvettä,
en naljailla voi, en nauraa voi;
kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain -
kohu korven soi minun korvissain -
olen heimoni vaatimus valkeuteen,
mut itse ma kuulun pimeyteen,
olen lapsi ma suon ja laaksomaan,
mi pääse ei päivähän milloinkaan,
veli kaikkien yksin-yöpyväin,
vaan vapauden tuuli on ystäväin:
kuin raakuus se tulkoon rakeinakin,
sitä katson ma suoraan silmihin,
ja jos se mun kaatavi kannollein,
saan sammalen pehmeän peitoksein.

On vapaana latvani laulanut ain -
kohu korven soi minun korvissain -
on veisannut yössä ja myrskyssä.
Nyt minne sai ylin ystävä?
Kenen orja ma oon, että tänne jään?
Minä kuulun iltahan pimenevään,
minä kuulun kansahan kaatuvaan,
mut orjakansaan en milloinkaan,
minä kuulun valtahan vapaaseen
niin totta kuin lauluni korkeuteen,
mun suullani puhuu jumalan suu,
mut mieleni minun vain ahdistuu …

Niin nousen ja suutun ja suoristain -
kohu korven soi minun korvissain -
kas, kuinka ne kirpoo kahlehet,
paperkukkaset, omenat kultaiset,
mies, vaimo ja laps miten kalpenee,
kun tuskani huutonsa huokaisee,
kun tuulispäässä ma tohisen pois;
ja on kuin ei kattoa, seiniä ois,
kuin sammuisi kynttilät oksiltain,
ne kestivät kehnoa ilmaa vain,
mut päälläni syttyvät tähdet yön,
jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain -
kohu korven soi minun korvissain -
käyn sinne ma, kussa on kantani,
kotirimpeni, kotirantani;
taas juutun ma vanhoille juurillein,
saan suden ja kontion seuraksein,
surut suuret ja tuskat tulla voi,
taas vapaana latvani laulu soi,
taas puuta puhdasta, yhtä oon,
käyn kanssa taivahan taisteloon,
en armoa pyydä enkä saa,
olen kova kuin valkean talven maa.

Eino Leino

Ilmestynyt Nuori Suomi joulualbumissa 1917