Isänmaa
Kansa kalliolla
Tää kansa vakavanha on
kuin kallio.
Sen kalliolle Luoja loi,
se elää ja se kuolla voi
eest' esivallan, ruhtinaan
ja isiensä maan.
Tää kansa myrskyt seisovi
kuin kallio.
Sen onni on vaan tyyni työ;
mut ennen pettuleivän syö
se omalt' uutispelloltaan
kuin vehnää vierahan.
Tään kansan juuret syvät on
kuin kallion.
Sill' on vaan yksi, yksi maa.
Tää kansa kieltään rakastaa
ja lakejaan ja laulujaan
ja isäin muistojaan.
Tää kansa katsoo ylöspäin
kuin kallio.
Se pyrkii päivään, valohon,
sen valta valtaa hengen on,
ei valtaa tykkein tuiskuvain,
ei miesten miljoonain.
Tää kansa syntyi vapahaks
kuin kallio.
Se seisoo Pohjan lumessa
kuin valon rintavartia,
se talvi-öissä taistelee
tai kaatuu paikalleen.
Tää kansa voidaan musertaa
kuin kallio.
Se voidaan pirstaks pilkkoa
ja voittaa väkivoimalla, -
mut sentään juurta kallion
sen pienin pirsta on.
Me kasvamme
Me kasvamme kansana, nuorina.
Me nousemme Suomen
vuorina.
Me peitämme kukkasin kummut ja haat,
me kylvämme vehreiksi Väinölän maat,
tule, Väinö, niin tuoksussa tuomen
läpi lehtojes astua saat.
Me kasvamme Kalevan juuresta.
Me laulamme maasta
suuresta.
Me nostamme kansamme kunniaan,
yön valtoja vastahan taistelemaan,
ja peittävä ei petos, saasta
ole laaksoja laulujen maan.
Me voitamme virsin ja kantelein,
me kiistaamme taiteen
tanterein.
Ja tulkohon talvet ne tuiskuin ja jäin,
me seisomme vastassa seppelepäin,
me aitaamme aatteiden kaiteen
tuhatjärvien turvaksi näin.
Me olemme pikkunen kansa vaan.
Meit' tenhota ei saa
ansat maan,
ei kullat, ei valtojen vaunut nuo,
mut meille vain taivas on siintävä tuo,
min kiitosta kiuruset veisaa,
jonk' armoa ves'sade suo.
Me seisomme yksin päällä maan.
Meill' on tämä ranta
täällä vaan.
Jos me emme tääll' ylös katsone vain,
jos me emme toistamme tukene ain,
me sorrumme niinkuin santa
alle aaltojen pauhoavain.
Meill' onhan niin paljon yhteistä.
Miks riidellä oraan
lyhteistä?
Vain toukojen, toivojen aika on tää.
Kuka tietää, ken laihomme leikkaa nää?
Mut sortua saa ne ei soraan,
joka riitojen riehusta jää.
Siis kylki kylkehen kiini vaan!
Ei meill' ole maljat
viinimaan,
mut seiskame näin, sotatorvi kun soi,
niin kauniisti kansamme riemua voi
myös kuohua Kalevan kaljat.
Ole siunattu, Suomeni oi!
Kansan henki
Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.
Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.
Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.
Monet kansan parhaat pelkää:
“Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatii täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ.”
Monet suorat henget suree:
“Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss’ ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait.”
Monet säikkyy hienot sielut:
“Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä.”
Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk’ ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.
Kansalaiset! Suur’ on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll’ on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!
Eino Leino
1905
Muistan maan ma pohjolassa,
miss' on kaikki nurinkurin,
siellä leikin, lauloin lassa,
siellä miesnä kärsin, surin.
Nauroin joskus katkerasti,
että kaikui kotikunnas,
viilsi poven pohjaan asti:
itku joka naurun lunnas.
Nyt en itke, naura enää,
hymyilen kuin taivas tyyni,
näytän teille pitkää nenää,
katan kaikki hymyilyyni,
ystävät ja viholliset,
miehet, naiset, mielipiteet,
puolueet ja puremiset,
supisuomalaiset siteet.
Myönnän joka joukon, ryhmän,
tunnustan ma tunkionkin,
väistyn tieltä väärän, tyhmän:
hän se siellä viisas onkin.
Niinkuin suuri siell' on pientä,
kaatuminen kasvamista,
kauravelli lihalientä,
kansa - "epäkansallista"!
Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut,
taisteloss' on hymy tarpeen.
Tähtitarha, kirjoitettu 9.11.1908
Kun kello seisoo
Tää kansa on kuin kaupunki, min tornin kello seisovi,
ja aikaa kysymähän niin nyt kaikki juoksee naapuriin.
Mut toisen kello edistää ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.
Jos tääll’ ois mies, jos yksikin, niin itse nousis tornihin
ja voiman oikeudella hän sen kellon vetäis käymähän.
Ja huutais: “Näin on aika maan!” – ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais – ja kaikki uskoa sen sais!
Ja vaikk’ ei ois se tullutkaan niin sekunnilleen oikeaan,
ois pälkähästä päästy pois ja jokin aika saatu ois.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy, kun ajan johtajaa ei näy.
Vapaa syntyi Suomen kansa
Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.
Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.
Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
ihmiskunta
oikeasta itsestään.
Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!
Tuima tääll' on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll' ei auta
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.
Vapaus!
(Oikeuden marttyyreille omistettu)
Jos on suurta tehty missä,
sit’ on tehty sydämissä,
kautta tarmon, kautta kunnon,
hyvän kautta omantunnon;
siell’ on Suomen juuret meillä,
jotka kestää elon teillä,
kestää, vaikk’ on vaara vakaa,
kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret,
joill’ on synnyinmaassa juuret,
syvät niinkuin Suomen puilla,
syvemmät kuin meillä muilla;
kuka enin kärsi, vasta
häll’ on tieto maailmasta,
tunto isänmaankin oman,
armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa,
Väinön virsi kaikkivoipa,
kauas kuulu, kauas kaiu,
Suomen rantamilla raiu!
Vapaus, teille vankilasta,
muille kerran koituu vasta,
mutta elää vapaa henki
halki Suomen surujenki.
Eino Leino
Halla.
Suot on suuret Suomenmaassa,
rimmet sekä nevat.
Suomen soilla hallan immet
öisin karkelevat.
Noin ne laulaa hallan henget
«Heilu,- heilukaamme!
kukkii viljat vainioiden,
tähkät täydet saamme.
Meille heilii hengen laihot,
meille miesten mietteet.
Suot on suuret Suomenmaassa,
liejut sekä lietteet.
Suo on Suomen sydämessä.
viluinen ja arka.
Kunis oi kuulu kuokkijata,
sinis ei siitä sarka.
Kukat kasvaa Suomen suosta,
kamalat ja kummat.
Sumut nousee Suomen suosta
myrkylliset, summat.
Peittää päivän paistamasta,
pilvet sit' ei peitä.
Kansa vaisu vaeltaapi
virvatulten teitä.»
Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydän-soilla,
noin ne heiluu hallan henget
Suomen rapakoilla:
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Kansa raukka rakentaapi
kansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada,
lyödä voivat lakoon,
kamalampi hallan kanssa
käydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän
toiseen torajyvän.
Kuka rakas rakentaisi
hallan muurin hyvän,
ettei tuhmuus, tunnottomuus
yöllä yli hiipiä,
ettei hengen tähkäpäitä
rivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget;
«Meit' on monta, monta.
Kukin hoitaa toimensa,
ei yhtään toimetonta.
Puhallamme miesten poviin —
itsekkyys syö aatteet.
Nakerramme naisten mielet —
jätämme vain vaatteet.
Vallan haluun vaihdamme
me edistyksen enteet.
Elon huoliin hukutamme
monen miehen jänteet.
Mukavuutta muille suomme,
nautintoa hiukka,
itse imarrustakin,
jos tulee tuiki tiukka.
Tuhmuudella tuon me lyömme,
pahuudella toisen,
kansan nimellä kukistamme
miehen minkä moisen.«
Noin ne laulaa hallan henget
Suomen sydän-soilla,
noin ne heiluu hallan henget
Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat,
tieteet sekä taiteet.
Ah, te armaat, vienot, lujat
kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autatte
te vastaan Suomen hallaa,
kuinka teidät helposti
myös vihur' vieras tallaa!
Aik' on ylös yksilöin,
ei monet maata nosta.
Monen kanssa kohota
ei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat,
miss' yhdet voivat seista.
Monet koskaan rakenna
ei kansaa pirstaleista.
Vaan ne vastaa hallan henget
»Heilu-, heilukaamme!
Suo on Suomen sydämessä,
meidän on tää maamme.
Kuinka yhdet seista vois,
kun paikkaa ei, mi kantaa.
Suomen suossa, hyllyvässä
ei oo saarta, rantaa.
Ohut, hieno sammal vaan
ja alla lieju musta,
Hän on Suomen viljelys —
ei mitään pelastusta.
Missä jalan maahan puljut,
siiliä puhkee kuori.
Suonien suohon uponnut
on moni haave nuori.
Hento Suomen sammal onpi,
hallan vaan se kestää.
Liiku hiljaa, jos sa tahdot
tapaturman estää!»
Jos ei kestä Suomen suo,
me kukkuloille noustaan.
Tulkoon tänne jokainen,
mi jännittää voi joustaan!
Kuoltava jos kunkin on,
niin kuollaan kukkuloilla.
Lumeen kuollaan kukkuloilla,
lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti
pilvet sitei peitä
Siksi täällä tarvitahan
tarmon säveleitä.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 277 28.11.1902.