Ville Vallgren
|
Eino Leino kirjoitti Ville Vallgrenille omistetun runon (15.12.1915), jossa hän luonnehti Villen elämää ja ystäväänsä. Villen persoonan luonnehdinnassa Leino lienee osunut kohdalleen:
Niin, Ville Vallgrén! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä vierii, elonhetket entää, mut sama lienet ollut poikana. Sinä ikuinen poika ja laps, vaikk´ oletkin valkeahaps.
Hän meist´ on ehjin! Hänen poskiltansa punertaa aina uusi päivän koi, hän itse on kuin suuri Suomen kansa, maineensa vaikka yli maiden soi, hän meistä on suomalaisin, myös maailmankansalaisin.
Hän meist` on sitkein! Tuota nähkää selkää, tuota päätä, tukkaa, vartta vantteraa, näette miehen, jok´ ei mitään pelkää, mi sinuttelee vaikka s-naa; hän itse on lämmin ja hyvä, hänen taiteensa suuri ja syvä.
Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu hän eestä taiteen oman, muidenkin, hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu, hän lietsoo kaikki tuleen, liekkeihin, jos vastustaa joku, lyö sen maahan ja silmin jo syö.
On hällä huumoria – niin kuin meillä – mut enenpääkin: tulisielu myös. Se liikkuu suuren taiteen valtateillä, maa toinen tunnusti jo toimes, työs, maa suuri ja mahtava, min jätit saapuessa kotihin.
Rakensi Ranska jo sun voittokaares, Parisin tähdet loisti taivollais, kuin Robison sa itse asuit saares, lie ollu sullai omat Perjantais, me tiedämme vain, että tulit, taas maan tämän lapses sulit.
Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi, kun sinut piirrän sinne maailmaan, sun poikasydämines, porsainesi Boulognen metsän teitä kulkemaan, näen sillä mä sun, näen täällä, sama aurinko aina pääs päällä.
Me keskipolven miehet: meille suotu ei Suomi enää yhtä ehjä, uus, on monet meille ristiriidat luotu ja mielten, miesten sekasortoisuus, mut heidän on taiteessa sulo kuin kevään ja kukkien tulo.
Niin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin, sun kautta kaikki yhteen kuulumme. Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin, on sentään aina loppusumma se: Ken kansoille kauneuden toi, hän maastamme maailman loi! |
