Proosatuotanto

Suomalainen näyttämötaide 1902

Teos valmistuu uuden suomalaisen teatteritalon valmistumisen kunniaksi keväällä. Teoksessa on teatterihistoriallinen yleishahmotelma, historiikki Suomalaisen Teatterin vaiheista sekä kirjoitelmia Suomalaisen Teatterin taiteilijoista.

Päiväperhoja 1903

Eino Leinon  "Päiväperhoja. Pieniä tarinoita." ilmestyi Eero Erkon kustannuksella 18.4.1903. Otava osti kuitenkin pois koko painoksen. Keväällä  1908 "Päiväperhoja" ilmestyi viroksi. Käännöksen oli tehnyt Bernhard Linde. Kansilehden oli tehnyt K. A. Hindrey. Valikoima Päiväperhoista on myös ilmestynyt latviankielellä.

Keveitä, kirjavia mielentuomia tunnelmia, ajatuksia ja Leinon nimimerkillä julkaisemia Päivälehden pakinoita.

Kaunosielu 1904

Leino teki kustannussopimuksen 4.6.1903 Äitini -nimisenä Otavan kanssa. Kirja ilmestyi Kaunosielu -nimisenä. Arvosteluja kirjasta oli Kansan Lehdessä 24.11.-04, Uusimaa -lehdessä (Vihtori Peltonen=Johannes Linnankoski) 30.11.-04, Felix Hornbergin arvio Uudessa Suomettaressa 24.11. -04,  Olof Homénin arvio Helsingfors Postenissa  15.12.-04, Kalevassa 5.12.-04, Werner Söderhjelm Hufvudstadsbladetissa 17.12.-04. Tästä Leino sai aiheen polemiikkiin Kirjallisia -otsakkeella Helsingin Sanomissa 20.12.-04. "Uuden Suomettaren tuomiosta" kirjoitti Aarni Kouta 30.11.-04 Helsingin Sanomien yleisönosastoon.

Teos ilmestyy jouluksi Simo Hurtan kanssa. Onerva luonnehtii: ”Novellistinen kuvaus, joka vaikkéi se olekaan mestarin kädestä lähtenyt, on yksinäisyydessään erikoinen teos Leinon tuotannossa. Kipeän, hysteerisen hermoelämän subjektiivistuntuisena erittelynä, sivuaa läheltä eräitä Maila Talvion repeileviä paljastuksia samantapaisesta aiheesta.” Arvostelu on teoksen suhteen vähän ymmällä. U.Suometar: ”Ihmisen täydellinen mariottimaisuus, väärä sentimentaalisuus, raaka ja turhanpäiväinen naturalismi, väkinäisyys ja muualla meidän kirjallisuudessamme tuskin tavattava mauttomuus, kömpelyys, me rohkenemme sanoa sivistymättömyys…”

Rafael Koskimies on käsitellyt Valvojassa 1938  kirjaa artikkelissa Unohdetuja kirjoja. Ja myöhemminkin 1950-luvulla Uudessa Suomessa.

Päivä Helsingissä 1905

Ilmestyy samoille joulumarkkinoille Talvi-yön ja Naamioiden III kanssa. Pieni pilaileva ja pirteä proosateos, jossa Leino piirtelee huvittavia ja kekseliäitä tilannekuvia Helsingistä. Muistuttaa pakinoitsija Teemun tekstiä.

Tuomas Vitikka 1906

Kolme ajankuvaussarjan romaania ilmestyivät peräkkäisinä vuosina. Tuomas Vitikan päähenkilönäon suvustaan vieraantunut nuori nuori, radikaalinen epäilijä ja joka terävällä, Anatole Francen tapaisella naljailevalla satiirilla vitsoo ajan hengen muodostamia ikäviä kansalliskasvannaisia ja sen kaikkia typeryyksiä, herättää huomiota, sillä ennen Eino Leinoa ei kukaan ollut niin rohkeasti ilvehtien käsitellyt rehentelevää ja itsekylläistä nationalismia.

Jaana Rönty 1907

Kirjassa tekijä painuu käsitteellisyyttä ja pintailmiöitä syvemmälle, linkoaa nuolensa kurjaa maailmanjärjestystä vastaan ja hipoo ihmiskohtaloa-kuvauksessaan jylhää traagisuutta realistisesti tärisyttävin keinoin. Hänen päähenkilönsä on nälkämaan pimeää kansaa, jolla ”taivaan autuus korvaisi sen, minkä maan kurjuus kielsi heiltä”. Tämän luonnonlapsen kehitys pääkaupungissa yksinkertaisesta maalaistytöstä Hakaselmen torin mellakoissa hurjasti tanssivaksi, verenhimoiseksi raivottareksi luo kirpeän valaistuksen rikollisuuteen tuloksena rikoksista, pitkän yhteiskunnallisen sorron ja vääryyden aikaansaamiin harhauttaviin ja turmiollisiin vaikutuksiin.

Laukon juttu, selonteko sen vaiheista 1907

Teoksessa ei ole tekijän nimeä ilmeisesti aiheen arkuuden vuoksi. Kirja on valtiopäivämies ja asianajaja Jonas Castrenin tilauskirja Leinolta säilyneestä kuitista päätellen. Kansallisarkistosta löytyneen kuitin perusteella tiedetään, että kirja on Leinon kirjoittama.

Olli Suurpää 1908

Tekijä johdattaa alkuvaistojen maailmasta jälleen pääkaupunkilaiseen, älyllisesti viljeltyyn ilmakehään. Olli Suurpää, helsinkiläinen varatuomari, on ihmisenä puhtaaksi viljelty järkityyppi. Hän ei pelkää mitään kuin naurettavuutta ja vieroo kaikkia epävarmoja utopioja, innostusta ja uhrautuvaisuutta. Näin hän luisuu egosentrisessä, kuivassa viisastelevaisuudessaan ja ympäristöään erittelevässä opportunismissaan luonnollisesti ja vakaumuksellisesti venäläisen vallan virkailijaksi, siis kansalaisena demoralisoituneeksi olennoksi.

Eino Leino on kirjoittanut romaanin nimeltä Olli Suurpää.  Julkaisemme tässä  pienemmän otteen tästä kirjasta:



— — — Hän näki unta Suurpään kartanosta. Hän oli olevinaan siellä tuon naisen kera, jolla oli keltaiset silmäterät ja rikollinen päänmuoto. Hän oli näyttelevinään kaikkia kartanon merkillisyyksiä ylimmälle ystävälleen ja haastelevinansa näin valkeassa kesäyössä, käsi kättä vasten, kummun himmeän kuusen alla:

Tämä on minun kotini, täällä on minun syntymäsijani.

Lintu vieraiden viitojen, nyt tunnet minut.

Tätä hetkeä olen aina toivonut, aina pelännyt. Voisinko sinua koskaan tuoda tänne? Miltä kaikki täällä näyttäisi sinusta? Ja miltä näyttäisit sinä itse minun syvimpien syntymävaistojeni valaistuksessa?

Ja miltä minä?

Vuodet pitkät olen tuumaillut tätä matkaa ja aina sen ajatuksen jälleen karkoittanut mielestäni. Talvet pitkät olen vuoteellani piehtaroinut ja koettanut oikean kotini kuvaa pala palalta jälleen mielessäni sommitella.

Nyt ei minun enää ole tarvis tehdä sitä.

Se on tässä nyt kaikki, minun ympärilläni, sinun edessäsi. Kaikki kuin avattu kirja. Sinun ei tarvitse muuta kuin selailla sen lehtiä ja lukea sitä.

Se kirja olen minä.

Se minä, jota itse olen pelännyt ja peittänyt, pois ajanut, taas maanittaen takaisin toivotellut. Se minä, joka on syvempi kuin kaikki muut minuudet ja jonka päällä ne muut vain pintakuplina kuljeskelevat.

Lue! Se on tässä sinun edessäsi.

Tuo järvi ori minua ja nämä kuuset minua, minua ovat koivujen varjot vedessä ja vastarannan metsän takaa kuuluva epämääräinen koskenkohina. Mutta täytyy olla hyvät korvat sitä kuullakseen.

Minua on tuo laituri ja tuo uimahuone, tuo sauna ja ruokoranta niemen päässä. Myöskin kaikki nämä rakennukset ovat minua. Enin kuitenkin minua on tämä valkea kesäinen yö vanhassa Suurpäässä, kuten tätä kartanoa taidetaan minun mukaani nimittää! ...

Metsä nukkuu, lahti nukkuu. Kaikki ihmiset talossa nukkuvat. Ei ketään muita valveilla kuin minä. Sinäkin varmaan nukut.

Kuuletko tuon surisevan sääsken, joka juuri istahtaa kädelleni? Meidän lempemme lintu se on. Kohta se imee vereni minusta.

Ei ole yö eikä päivä. On iankaikkinen, valoisuus, ilman alkua, ilman loppua. Silloin tällöin vain uninen yölintu äännähtää. Joskus kilahtaa varsankello lahden tuolta puolen.

Mutta koski metsän takana humisee lakkaamatta. Täytyy olla hyvät korvat, sitä kuullakseen.

Se ei ole mikään tavallinen koski näet. Se on jumalan koski, pyhyyden ääni luonnossa ja ihmissydämissä.

Se soi välistä kovemmin, välistä hiljaisemmin. Joskus tuntuu se kokonaan tauonneen. Mutta se soi aina. Täytyy vain olla kyllin tyyntä ja valkeata ympärillä sitä kuullakseen.

Eikä tuo koirakaan, joka tuolla järven takana jossakin hyvin kaukana haukahtelee, ole mikään tavallinen tiisti. Se on loihdittu koira, sadun ja tarinan tuttu. Se haukkuu sinnepäin, missä kuolema kulkee, ja aavistaa salaiset kammot, jotka kyliä ja kartanoita lähestyvät. Se on Lapin koira, pyhä pystykorva, pohjolan valkeassa hämärässä.

Täällä on ilma täynnä taikaa ja ennusmerkkejä.

Kuinka en siis minä myös olisi loihdittu, kuinka en sinuakin taiotuksi toivottaisi? Eihän tämä ole ollut minulle mikään tavallinen matka. Pikemmin on se pyhiinvaellus taivaan ratoja myöten, toivioretki onnen kultaiselle kukkulalle. Vai helähtääkö hiekka allasi missään niinkuin täällä? Vai lepattavatko haavanlehdet —?

Eivät missään niinkuin täällä! Sillä täällä ne lepattavat aina.

Väärin ne sanovat, jotka väittävät niiden omaa kevyttä mieltään leikamoivan. Elleivät ne näet aina leikkisi, itkisivät ne itsensä keltaisiksi ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä. Niiden täytyy aina karkeloida, jos niiden mieli kestää kaikkea sitä kauneutta ja sydänalaa hiukaisevaa surunvoittoisuutta, joka niiden ympärillä vavahtelee helmassa valkean yön.

Ne ovat kaikki minun mielialojani. — —

Päivä 11/1908

Suomalaisia kirjailijoita 1909

Nuori nainen 1910

Ilmestyi jouluksi sisältäen neljä sirosti tyyliteltyä psykologista novellia ja kehyskertomuksen. Neljä miestä on kokoontunut viettämään iltaa yhdessä. Illan kuluessa jokainen heistä kertoo itselleen sattuneen seikkailun nuoren naisen kanssa. Kaikki tarinat kertovat titenkin rakkaudesta, aina onnettomasti päättyvästä. Se käännetään tuota pikaa ruotsin ja viron kielelle.

Suomalaisen kirjallisuuden historia 1910

Sisältää kirjalijakuvat aina Elias Lönnrotista Otto Manniseen.

Työn orja 1911
Rahan orja 1912
Naisen orja 1913
Onnen orja 1913

Kun Routavuositrilogia esitteli aatteita ja mielipiteitä, orja –sarja siirtyy käsittelemään yksilöä. Yhteiskunnallisuus muuttuu omakohtaisempien tuntojen kuvaamiseksi. Orja –romaanien päähenkilönä on Johannes Tamminen, jonka elämää kuvataan kirjojen nimien mukaisesti ensin suhteessa työhön, rahaan, naiseen ja rakkauteen. Hän ikään kuin siirtyy yhdestä orjuuden muodosta toiseen onnea etsiessään. Kaikkien romaanien tapahtumat sijoittuvat ulkomaille, Euroopan suurkaupunkeihin: Berliiniin, Pariisiin, Kööpenhaminaan ja Roomaan. Päähenkilön suhde Suomeen heikkenee vuosien varrella, ja sarja keskittyy kuvaamaan päähenkilön sisäistä maailmaa.

Seikkailijatar 1913

Onerva kertoo Leinon Rooman matkan yhteydessä siitä mistä romaani Seikkailijatar sai alkunsa. Leino on Munchenissä ja seuraa lehtiä. ”Mitä suuremmissa määrin kiinnostaa häntä n.s. Tarnowskajan juttu, jota lehdet ovat tulvillaan. Tapaus, joka on hyvin sensatsionelli ja ja herätti aikoinaan kaikkialla huomiota, oli se, että eräs venäläiseen ylhäisöön kuuluva nainen oli rakastuttamalla itseensä lukuisia miehiä houkutellut heiltä rahat erittäin raffineeratulla ja kyynillisellä tavalla. Leino seuraa asian kehitystä psykologisen noviisin intohimoisella otteella. Hän leikkaa itselleen l´Illustration –lehdestä kuuluisan vampyyrin kuvan, tarkastelee sitä ja koettaa ratkaista mielessään tuon anomalian ongelmaa. Rikos, joka on eräänlaista sielullisten rajain rikkomista ja näköalojen aukomista ihmisluonnon salattuihin kuiluihin, on erikoisesti vetänyt Leinon mielenkiintoa puoleensa, missä muodossa se on ilmennytkin. Eikä hän Tarnowskaja-psyykkeestä voi vapautua, ennen kuin hän tilittänyt ja analysoinut tämän ilmiön teoksen puitteissa. Tuo ärsyttävä muistikuva seuraa häntä vuosikausia, ja päästäkseen irti vanhasta kiusallisesta mielikuvasta Hän kirjoittaa S ei k k a i l i j a t t a r e n.”

Mesikämmen 1914

Kirja kertoo pentuna vangiksi jäävästä karhusta, joka joutuu sirkuksen suuren yleisön eteen tanssimaan ja ilveilemään. Mesikämmen tottuu sirkuksen tarjoamaan makeaan elämään ja huomion kohteena olemiseen mutta joutuu samalla hyväksymään myös orjuuden. Vähitellen karhu alkaa kuitenkin kaivata vapautta ja erämaita. Se vapauttaa itsensä väkivaltaisesti ja palaa takaisin synnyinseudulleen. Kirja kuvaa vertauskuvallisesti taitelijan kohtaloa, yleisön narriksi – ja suosikiksi – joutuminen on vieraannuttanut sen omimmasta itsestään ja vain vapautumalla siitä se voi löytää taas oman äänensä.

Pankkiherroja 1914

Kirja on aikansa pankkikeinottelijoita ja rahamiehiä kritisoiva romaani. Siinä rahan valta johtaa kokemattoman miehen tuhoon täysin tunnottomassa rahamaailmassa.

Pääjohtaja Erkki Liikanen: 100 vuotta Eino Leinon "Pankkiherrojen" ilmestymisestä 9.9.2014

Eino Leinon seurassa:

http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/ajankohtaista/puheet/Pages/EL_puhe_140909_2.aspx

Paavo Kontio 1915

Kirja pohtii hiukan Seikkalijattaren tapaan naisen hyväksikäyttämää miestä.

Musti 1916

Kirja on pinnaltaan tavallisen koiran elämäntarina. Kohtalo kuljettaa Mustia vaatimattoman töllin koirasta ensin hovin vahtikoiran arvostettuun asemaan ja sieltä ihmisten halveksimaksi kulkukoiraksi. Tarina sisältää runsaasti Mustin tekemiä teräviä huomioita ihmisten omituisesta maailmasta. Kertomuksen alun ja lopun unijaksossa Mustille annetaan ääni, jolla hän keskustelee kertojan kanssa ja pääsee esittelemään omaa elämänviisauttaan.

Musti ja Mesikämmen pohtii onneen ja vapauteen liittyviä kysymyksiä.

Ahven ja kultakalat 1918

Kertomuksen kuvakaunis kuninkaantytär kyllästyy onkimaan ainaisia kultakaloja ja haluaa oikean meren rantaan pyytämään oikeita kaloja. Tähän hänet houkuttelee rakastuminen nuoreen kuninkaanpoikaan, joka elää vain prinsessan unelmamaailmassa. Kuninkaanpoika on tuomittu elämään meren ahvenena, koska on rakastanut vain itseään. Kertomuksessa unen ja todellisuuden raja hämärtyy ja sadunomaisuus korostuu, silti elämän totuuden pohtiminen on yhtä vahvaa kuin Leinon eläinkertomuksissa.

Helsingin valloitus 1918
Vöyrin sotakoulu 1918

Kansalaissotaan liittyvät kirjat ovat tilauksesta tehdyt ja hätiköiden kokoonkyhätyt eräiden sotilasviranomaisten muistiinpanojen mukaan.

Elina (Punainen sankari) 1919

Murroskauden kertomus, joka juontaa juurensa erään tunnetun punaisen sankarin järkyttävästä kohtalosta Hämeenlinnassa. Romaani kuvaa sodan mielettömyyttä muutaman ihmisen, sosialisteiksi julistautuneiden Heikin, Elinan ja Pekan kannalta.

Elämäni kuvakirja 1925

Kirjan sisältämät muistelut ovat hyvin henkilökohtaisia . Leino lähtee kertomaan elämäänsä alkaen lapsuudenkodistaan Hövelöstä ja etenee oikukkaasti kohti aikuisuutta. Kirjan kirjoittamista hankaloitti se, ettei Leino enää pystynyt itse kirjoittamaan vaan hänen piti sanella teksti kirjurille. Kirja saavutti sekä yleisön että kriitikoiden suosion. Leino kaavaili kirjasta useampiosaista, mutta kuolema tuli väliin.

Kolme lähti, kaksi palasi 1926
Leino kirjoitti elinaikanaan teosta nimellä ”Lokalammin salaisuus”. Tarina sijoittuu kieltolain Suomeen. Tarinan taustalla on Kajaanin ympäristössä sattunut tapaus, joka puhutti Kajaanissa ihmisiä aikanaan paljon ja josta kirjoitettiin myös lehdistössä. Romaani julkaistiin Leinon kuoleman jälkeen Minervan kustantamana.

Aarre M. Peltonen kokosi kahteen teokseen Leinon pakinat, Pakinat I ja II.