Oskar Lönnbohm

Eino Leinon tukija ja esikuva: vanhin veli, Oskari

Toukokuun 24. päivänä 2006 tuli kuluneeksi 150 vuotta Eino Leinon vanhimman veljen, Einon kummin, Oskar Anders Ferdinand Lönnbohmin syntymästä. Kukaan ei huomioinut tätä monipuolista suomalaisuuden merkkimiestä, joka oli elämässään monilahjakkuus.  Hän on jäänyt historiaan ennen kaikkea nuorimman veljensä, Eino Leinon varhaisena innoittajana ja tukijana.  Vanhimman ja nuorimman veljen välillä oli 22 vuoden ikäero, joten vanhemman veljen kiinnostukset, harrastukset ja työ vaikuttivat nuorempaan monella tavalla. Oskar valmistui kaksi vuotta ennen Einon syntymää ylioppilaaksi. Einon ollessa nelivuotias Oskar valmistui opettajakandidaatiksi.  Yliopistossa Oskar oli August Ahlqvistin oppilas ja sai siellä voimakkaat suomalaisuusvaikutteet. Hän suoritti kieli-, kansa- ja muinaistieteellisiä ja botanistisia opiskeluja ja sivistyi monipuolisesti. Opiskeluaikanaan hän liittyi perustettuun Kotikielen Seuraan ja ylioppilaiden tapaan teki jo ensimmäisenä ylioppilassyksynään murteentutkimusmatkan Vuoksen varsille: Jääskeen, Kirvuun, Rautjärvelle ja Ruokolahdelle. Seuraavana keväänä häneltä ilmestyi murretutkielma, joka tuotti suuresti hänen isälleen iloa.

Lapsuusvaikutteita ja opiskeluaikoja

Jo sylilapsiajoista Oskar teki Einosta havaintoja, joita hän esitti runossaan: ”Jo olen monta monituista kertaa/ Eino-veljyt, pieni, pikkuruinen,/ nuorta älyäsi ihmetellyt.”

Jo varhain Oskar tai Antti, kuten häntä kotioloissa kutsuttiin, innostui harrastamaan kasvimaailmaa. Virikkeen tähän antoi isän lahja 11-vuotiaalle Oskarille. Lahja oli Elias Lönnrotin ”Suomen kasvio”(ilmestyi v. 1860). Sen avulla jo ennen kouluun tuloaan hän tutki kasveja ja keitteli rohdoksia. Oulun lyseossa harrastus kasvoi  ja antoi mahdollisuuden vaihtaa kasviksia muualta tulleiden oppilaiden kanssa. 17-vuotiaana Oskar kulki Ristijärvellä, Hyrynsalmella ja Suomussalmella keräten sammaleita sammaltutkijan mukana. Seuraavana kesänä Oskar pääsi isänsä mukana Lappiin käyden Vesisaaressa asti kasveja keräten. Myöhemmin hänen kasvismatkansa ulottuivat Tanskaan, Sveitsiin ja aina Baikal-järven rannoille saakka, josta hän toi kokoelmia Kuopion luonnontieteellisen museon perusaineistoksi. Hämeenlinnan aikoihin Oskar yritti opastaa Eino-veljeä kasvimaailman saloihin: ”Ohjaajani…kaikessa elämänopissa oli …veljeni, joka otti minut mukaansa pitkille botaanisille kävelymatkoille, pitäen koko ajan minulle sisältörikkaita luentoja ympäröivästä elämästä ja siinä asuvista ihmisistä.” ”Minä kyselin ja hän vastaili. Botanistia minusta ei tullut tekemälläkään, mutta kenties juuri hänen antamansa alkupohjan avulla jonkinlainen humanisti,” toteaa Eino Elämäni kuvakirjassa.   

Osittain Lapin matkan vaikutteiden ansiosta Oskar kiinnostui kielistä, erityisesti lapinkielestä, ja niinpä hän päättikin ryhtyä kielentutkijaksi. Ylioppilas Oskar kirjoittautui yliopistossa filologiseen osastoon. Nopeasti häneltä ilmestyikin tutkimus Jääsken ja Kirvun murteista. Hän matkusteli Virossa sanasto- ja kansanrunouden keräilymatkoilla. Oskar oli aloitteellinen. Hän oli aloitteentekijä paikannimien keruussa. Hänen ehdotuksestaan perustettiin sieniseura sienien tunnetuksi tekemiseksi. 1890-luvun alussa hän herätti henkiin sanomalehtikirjoituksillaan torkahtaneen Helsingin Kasvienvaihtoyhdistyksen.

Vuonna 1880 kainuulainen kansankirjailija ja Oskarin isän mittamies, Heikki Meriläinen lähetti kortteripaikoista ja työmailta keräämiltään ihmisiltä loitsuja ja taikoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Osittain näistä sekä Lönnrotin tallentamien aineistojen pohjalta  Oskari kokosi Taikanuotan eli oppaan taikojen kerääjille. Opas ilmestyi ensimmäisen kerran 1884 ja siitä on aikojen kuluessa otettu viisi painosta.

1880-luvun alkupuolella Oskar oli Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaattina ja keräsi tarina-aineistoa Oulujärven ja Vienan Karjalan väliseltä alueelta. Näistä muistiin merkityistä tarinoista Eino sai ensimmäiset virikkeet myöhemmälle Simo Hurttaa koskevalle kirjalliselle tuotannolle. Stipendiaattina  Oskar otti urakakseen Kajaanin kihlakuntakertomuksen laatimisen. Alkuosan hän julkaisi tästä omakustanteisena: ”Tietoja Kajaanin kihlakunnasta ja etenkin Paltamon pitäjästä” vuonna 1885. Kun käsikirjoitus oli yli 900 sivuinen, loppuosa työstä jäi julkaisematta. Kansanomaiset tarinat, kuten Paltaniemen kirkonkellojen katoaminen, johdattivat Oskar-muinaistieteilijän Hövelön lahden suulla sijaitsevan Thauvón saaren salaisuuksien tutkimiseen. Sieltä kaivettiin esiin luurankoja, joihin liittyvät tarinat kiehtoivat Einoa. Kun vielä niiden jäänteitä säilytettiin jonkin aikaa laiturin uimakopissa, tarinat saivat erityistä kammoa ja hohdetta ympärilleen

Viro innoittajana

Todennäköisesti Oskarin Viro-harrastus antoi Eino-veljelle ensimmäiset kosketukset virolaisuuteen. Isä-Antin kirjeestä käy ilmi, että jo pienenä Eino totesi tulevasta opintiestään ”ja sitten Helsingistä Wironmaalle”, koska Oskarikin on Wironmaalla maisteriksi oppimassa. Oskar kertoi pienelle Einolle keräämiään virolaisia satuja ja lisäksi Einoa kiehtoivat Oskarin vironkieliset kirjat. Ensimmäisen tieteellisen keruumatkan Oskar teki Einon syntymän aikoihin 1877-78. Matka kesti liki vuoden.

Oskar kirjoitti matkakertomuksia Uuteen Suomettareen, teki kielentutkimusta, keräsi kansanrunoutta,  -perinnettä ja sanastoa. Hän oli varhaisia Viro-suhteiden luojia. Hän teki laudaturtyönsä H.Stahlin, Viron kielen perustajan kielestä. Hän kokosi julkaisun Virolaisia kansanrunoja (1893). Moni Viroon liittyvä julkaisu jäi kuitenkin aikeeksi - julkaisemattomaksi.

Runoilija

Näyttävämmin Oskar Lönnbohm jäi kirjallisuushistoriaan, kun hän Hämeen Sanomien päätoimittajakautenaan (1890-1895) julkaisi veljensä Einon ensimmäisen runon Kajaanin linna 26.9.1890. Runosta alkoi Einon tie julkisena runoilijana. Oskar itse oli Einon varhainen runoilijaesikuva, sillä kirjoittihan Oskar runoja jo kouluvuosista lähtien. Eino Leino muistelee Elämäni kuvakirjassa: ” ”Useimmat hänen runoistaan eivät liene koskaan kirjaan pantuja, ollen hetkessä syntyneitä hetkessä haihtuneita. Näitä lienee ollut sadoittain, ehkä tuhansittain.” Oskar julkaisi yli 70 runoaan eri lehdissä ja albumeissa. Vasta paljon myöhemmin (1963) Oskarin kuoleman jälkeen hänen perillisensä julkaisivat Leino-tutkijan Aarre M. Peltosen avustamana Oskarin ja tämän vaimon Annin runokokoelman Ruskopilviä. Runoilijana Oskari käytti Mustosen nimeä. Oskarin runoilijakehitys ilmeisesti murtui 1890, jolloin nimekkyyttä saanut Kasimir arvioi Oskarin runoja. Eino Leinon mukaan kyse oli vanha-  ja uussuomalaisuuden ristiriidasta. Kasimirin vanhemmalle veljelleen aiheuttamasta masennuksesta Eino Leino kirjoitti syyttävän runon (Sinä veljeni, 1891): ”Sinä vanhimman veljeni mursit, /hänen syömensä toivottoman,/sä et häntä säälinyt, sorsit/ kuin ihmisen arvottoman.// Et muistanut, taattona ollut/ hän on sulle ja meillekin myös,/ ei kyllä hän viel´ ole kuollut,/mutta sortunut – siinä on työs.”

Einon huoltajaksi

Vuoden 1890 kesä  oli varmasti Oskarin ja Einon välillä merkittävä, jolloin Lönnbohmien sisarukset olivat isän kuoleman jälkeen viimeistä kertaa yhdessä Hövelössä. Tuona kesänä Eino soutaen ja Oskar veneen perämiehenä meloen kokivat Paltajärvellä pyydyksiä ja tekivät pitkiä uistelu- ja onkimatkoja Oulujärvelle. Tuona kesänä Eino oppi tuntemaan persoonallisesti vanhimman veljensä, tutustui hänen runouteensa, hänen elämänkäsityksiinsä, kansallisromanttiseen intomielisyyteen ja hänen oivallus-, hahmotus- ja muotoilukykyynsä. Yhdessä vietetyn kesän seurauksena Oskar luopui tärkeimmistä elämäntavoitteistaan ja otti huolehtiakseen Einon syksyllä alkavan opiskelutien Hämeenlinnassa.

Viimeisen kerran veljekset tapasivat kesällä 1924, jolloin Eino Kajaanin vierailunsa yhteydessä kävi tapaamassa veljeään Kuopiossa.