Suonion muistoksi

I.

Soi kanteloni kauniimmin kuin koskaan ennen soit,

Nyt kuntoo, intoo, hyveitä kun kerran kiittää voit,

Voit soida soraäänittä, voit totta ylistää,

Voit soida muistoks Suonion, hän muistoks vain nyt jää.

Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa,

Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa,

On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on,

On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on.

Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois

Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois,

Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton,

Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.

II.

Salomaille Suomen niemen riensit kansaas etsien,

Korven synkän siimeksessä löysit vihdoinkin sä sen;

Luonteesensa suoramaiseen, kömpelöön sä tutustuit,

Vienoisihin virsihinsä iki-iloks ihastuit.

Nousit kautta notkelmitten kukkuloille harjanteen,

Näit tään luonnon mahtavaisen, siintäväisen seljänteen,

Näit kun vaaran rintehellä au'er tanssi ilmassa,

Kuulit lehdon liepeheltä lintusitten lauluja.

Kuulit Suomen kalleutta käkösenkin kukkuvan,

Kuulit Suomen suloisuutta kukkastenkin kuiskivan,

Suomen hengen tuoreutta metsä raitis tuoksusi,

Suomen kansan kestävyyttä hongat huojui, kertasi.

Täältä näit sä sinerväiset selät, järvet, lahdelmat,

Täältä kuulit paimenpoian torvenhuudot, laulelmat,

Täällä kait sä mointa maata lempiväsi vannoit myös,

Vannoit kaiken kansallemme uhraavasi päivätyös.

Sillä kansa korven synkän sivistystä vailla on,

Henki, kieli kehkeymättä, halu vain on valohön.

Sitä ohjaamaan sä riensit tiedon ikilähteen luo,

Kansa Suomen jänoovainen riemumielin tuosta juo.

,,Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,

Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää",

Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä,

Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.

Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,

On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie —

— Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,

Ilkein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.

III.

Kun kodin loit sä lämpimän,

Sen suomalaiseks loit,

Ja lemmenkuiskeen hellimmän

Sä suomen kielin soit.

Sä lapsilleskin neuvoit näin:

Käy tuota tietä edespäin!

Sun jalo, puhdas luontehes-

Se lapsen lainen on,

Ja vilpitön on sydämmes

Ja elos tahraton,

Sun tieltäs väistyy vihakin

Ja ilkimielen ivakin.

Sä äidiltäsi kieltämme

Et kyllä saanutkaan,

Mut lauluihis sä mieltämme

Sait yllin kyllin vaan,

Ja ,,vieras lippu" peittänyt

Ei Suomen miehen töitä nyt.

Sä vaatimatta laulelit

Kuin talven varpunen,

Mut puhtahinta soittelit

Sä kieltä sydämmen,

Siks leivoakin kauniimp' on

Tuo sulolaulu Suonion.

IV.

Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien,

Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden,

Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön,

Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.

Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi,

Nää ,,tarinat" hän kansalleen jo Suomen kielin soi;

Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin,

Sen vertaa etsit ,,maitten sä ja merten takaakin",

Tai ,,pääskynen" jos riemujaan liversi lennossaan,

Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan,

Ja ,,mansikoita" Suonion ja ,,mustikoitakin"

Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.

Hän Suomen suvut tutkivi ja muinaisuutta sen

Hän ilmi saada koittavi valolla tietehen:

Sen tavat' arkipäiväiset, sen juhlat, sunnuntait,

Sen hengen eri astehet, sen kehityksen lait.

Hän tutkii syitä, syntyjä, runouden aarteita,

Hän löytää niistä kansansa, sen poimii aatteita,

Ja kulttuurista kuvan hän silloisen Suomen luo,

Elämän entisaikojen eteemme selväks tuo.

Ja sankar'-laulun luontehen hän parhain käsittää,

Kullervon, Ainon laulut näät hän meillen esittää,

On kyllä itkun arvoinen jo kuolo Kullervon

Sydäntä sentään syövämpi on Ainon angervon.

Ja Sammon sirpaleitakin hän tyystin tarkastaa,

Kunnekka onnen Suomenmaan hän niistä taatuks saa,

Niin löytöhönsä luottaen hän astuu polkuaan

Ja työhön meitä kehoittaa, siin' onni onkin vaan.

V.

Ei harmaapääksi kansoas

Sun suotu palvella,

Et niinkuin kukka kuihtunut

Sä syksytalvella,

Sä miehuudessasi muutit pois —

Työs keskeyneet ken jatkaa vois?

Sun tuntees aina tuliset

Ne vaati vauhtia,

Ja vauhdilla sä riensitkin,

Kun työssä riehuit sa,

Ja kuolemasikin tuommoinen

Oli tempaus äkkipikainen.

Nimekses luota Viipurin

Sä saaren nimen sait,

Sen saaren, jonka luona nyt

Niin kylmän haudan sait:

Näät Suoniosaaren luona on

Myös päättynyt elämä Suonion.

Nuo Suomen lahden lainehet

Nyt töitäs laulakoon,

Ja yhtä Suomee lempimään

Ne innostuttakoon,

Sun laillasi työtä tehtäköön,

Sun muistosi aina eläköön!