Kaikki huolestani kertoo

Näinpä neuvoi tyttöänsä äiti:

”Miksi huolehtien, tyttö, huokaat?

Miksi kaihoinen on katsehesi?

Miksi silmäs kyyneliä täynnä?

Nuori oot, siis kuuluu riemu sulle;

Huolet haikeat suo vanhemmille,

Itse leiki, riemuitse ja laula!”

Silloin vastas tyttö äidillensä:

”Mielelläni iloinen mä oisin,

Kun ei huolistain vain kaikki kertois.

Menen lehtoon kukkasia poimin

Lähteäksein kylän karkeloihin,

Joka mätäs silloin kertoo mulle:

Tässä istuit armahasi kanssa

Kerran onnekkaana kisaellen;

Hän on poissa, yksin raukka kuljet.

Muuta en kuin itkeä voi silloin. –

Vastaksia taitan varvikossa,

Valkokuoressapa joka  koivun

Nimeä saan kaksi silloin nähdä,

Jotka kerran armahani piirsi,

Uskollisna suojaa vielä niitä

Koivu kaunis, mulle siten tuoden

Mustan murheen, kalpeen kaipauksen. –

Vesikivellä kun silloin seison

Vaattehia huuhdon huljutellen,

Silloin aallot kuiskaelevat mulle:

Helmassamme tuolla sulhasesi

Ahdin alamaisena jo uinuu,

Luokses hän ei palaa enää koskaan.

Kuivin silmin tuota kuulla voinko? –

Ja kun aittahani illoin astun

Siellä lepään työstä väsyneenä,

Silloin tuuli, nurkissa mi vinkuu

Huutaa mulle: itke tyttöparka!

Itku huojennus on huolehisen

Valitus on varullisen lohtu;

Itke kunnes riemuita jo voinet,

Sitä haudan partaalla voit vasta!”