Armaasta erotessa

En tiedä miks mua lempinet,

mut täytyyhän sentään usko valaa –

ja illoin, kun tuikkivat tähtöset,

ja ma kaiholla syrjästä katselen salaa

sun silmäisi ilmettä, tuntuu niin,

kuin luottaa vois sinun tunteisiin.

Sä olit kuin suljettu umppu vain,

kun näin sinut ensi kerran,

oli outo sulle mun maailmain,

olit orjatar aineen Herran –

minä nukkuvan sielusi havautin,

minä kukkasen päivälle aukaisin.

Ja siksi mä sinua uskon ain,

koska sielusi kuuluu mulle,

minä himojen ahjosta noustuain

sinut nostin ja näytin sulle

min nautinnon lemmessä uhraus tuo

ja kuinka se nostaa kuin nouseva vuo.

Sun eestäsi paljon jo uhrasin,

joka uhrilta kävitkin rakkaammaksi;

nyt ehkä jo ymmärrät, armahin,

kuin tulit mun sielulle rakkahaksi,

näät niin on kallis nyt onnesi mulle,

ett` täytyy mun lausua – hyvästit sulle!