Ämmäkoskella

Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan

 ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.

Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,

ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.

Mut uinu ei vaan Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää,

ja kallioita vasten noin ryntää jyskyää –

nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkuaan,

ei estä heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.

Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain

hohtoisin taivaankaaren helteellä heijastain

ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen,

näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:

Pois olo orjan, pois sidekahleet!

Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.

Kyllähän koittavi ihmiset ahneet

vangita aaltoja armahain.

Vaan vapautta, ku koittavi sortaa,

sen minä nielen, pirstaksi lyös!

Estehet eestäni helppo on murtaa,

kuohut ne riemulla toimivat työn.

kansani lauluni mielen,

Valppaana hyrskyen matkani kuljen,

kunnes mä rauhan järvessä saan.

Voimalla kuiluhun kuohuni suljen,

nuo iki-uhkuvat lähtehet maan.

Oi, jospa kansani lauluni mielen,

oi, jospa Suomeni sen tajuais,

kohta se katkois kahlehet kielen –

näinpä se vihdoin kansaksi sais!

Silloinpa sointuis yhtehen soittoon

laulelot Väinön syntymämaan,

silloinpa miehissä työhön ja voittoon

rientäisi nuoriso kilpailemaan.

Väinämön kantelo, jällehen uusi,

raikkahin riemuin helkkyen sois!

Hurmaten kuulisi kankahan kuusi,

honka ja koivukin korvana ois:

Niin – joka koittaa kahlehin voittaa,

kohta sa niele, pirstaksi lyö!

Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa,

kilpesi olkohon: vapaus, työ!

Näin kuuluu Ämmän pauhu, säin soitto sorja sen

ja sitä ijät kaiket se laulaa kansallen.

Jos kansa joskus torkkuu, ei kuohus torkukaan,

vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.

Kasimir Leino 1884