Kasimir Leino

Kasimir Leinon, Eino Leinon veljen,  syntymästä tuli 17.11. 2016 kuluneeksi 150 vuotta.

Kasimir Leino Eino Leinon lapsuus- ja kouluaikana

Einolla ja Kasimirilla (1866-1919) oli kahdentoista vuoden ikäero. Kasimir syntyi suurten hallavuosien aikaan. Hän sai kummiksi mm. kruununvouti J. G. Ståhlbergin, Olga Kyreniuksen, Gustav Berghin, mamselli Sophie Berghin ja Anna Renforsin. Kasimirin syntymän aikoihin Olga-täti, äidin sisko,  asui jo Hövelössä ja hänen ehdotuksestaan pojalle annettiin nimeksi Kasimir eversti Kasimir von Knorringin mukaan. Olga-täti oli ennen Hövelöä työskennellyt everstin palveluksessa Ylöjärven Teivaalassa ja kunnioittanut työnantajaansa suuresti.

Muiden Hövelön lasten tavoin Kasimir opiskeli alussa Olga-tädin kotikoulussa Hövelössä. Kotiopettajattarena oli myös Olga-tädin rinnalla sisar Hilda, joka oli kuusi vuotta Kasimiria vanhempi. Hän opetti ”Kassille” laskentoa, suomea ja maantietoa. Einon syntymän aikoihin, kun Oskar oleskeli Virossa, Kasimir kirjoitti (23.3.1878) Oskarille kirjeen, jossa hän kertoi toimittavansa sanomalehteä nimeltä ”Päivän koitto”. Hän pyysi Oskaria kirjoittamaan lehteensä ”Narvasta, Janburgista y.m. että minkä muotoiset ne on ja millaista kansaa niissä oleskelee”. Samoihin aikoihin Kasimir teki ensimmäiset runosepitteensä. Kirjallisissa harrasteissaan Kasimir seurasi kymmenen vuotta vanhempaa Oskar-veljeään.

Einon syntymän ajoista, kaksitoistavuotiaasta lähtien Kasimir harjoitteli ahkerasti runojen kirjoittamista. Itse tehtyihin sanomalehtiin runojen lisäksi kirjoitettiin uutisia ja tarinoita. ”Päivän Koiton” lisäksi kotona ilmestyi ”Hanskyyriäinen”, ”Suomen kuvalehti” ja Lähte”. Kirjoituksissaan Kasimir lienee käyttänyt mm. nimimerkkejä ”-atho”, ”Aatto”,  ”K…L.” tai A…L.”. Kuopion Museon arkistossa on säilynyt Kasimirin varhaista runotuotantoa 1880-luvun alusta. Einon syntymän aikoihin Kasimir harjoitteli myös näytelmän kirjoittamista. Einon myöhemmin löytämä esikoisnäytelmän ”Ijankaikkiset eli kihlatut” Turkin ja Venäjän sodasta kertoo, että 12-vuotias poika seurasi maailman tapahtumia ja aloitteli samalla näytelmäkirjailijauraansa. Hurjassa näytelmässä isän siunaamat suomalaiset sotilaat kunnostautuvat ja vangitsevat 50 turkkilaista ja palaavat urhoollisuudesta palkittuina kotiinsa. Lopussa tapahtuu kihlaus. Niinä aikoina Kasimir osoitti myös kauppiasvaistoa myymällä sanakirjoja poikien puolelta sekä saunan takaisesta lautakojusta onkia, makeisia, orehkoita ym. Einon mukaan ”hävyttömällä voitolla”.

Nuorena Kasimir Leino ystävystyi Hannes Gebhardin (1864-1933) kanssa. Hanneksen isä John Gebhard toimi Kemijärvellä aluemetsänhoitajana ja äiti oli Kemijärven kirkkoherran tytär Laura Wegelius. Vuonna 1870 perhe muutti Kemijärveltä Kajaaniin, kun isästä tuli Kajaanin piirin metsänhoitaja. Perhe tuli 420 kilometriä omalla hevosella ja trilloilla Kemijärveltä Oulun kautta Vaalaan, josta höyryveneellä Kajaaniin. Kajaaniin muuttanut perhe piti kesäkotia Kajaanin läheisessä Auralassa. Hannes oli kiintynyt Auralaan ja se oli hänestä ”maailman mieluisin paikka”. Hän kulki kolmen kilometrin matkan kaupunkiin ratsain kuljettaen perheen postin kaupungista. Vieressä oli Kajaaninjoki, jota soutaen pääsi myös Kajaaniin ja Oulujärvelle. Kajaanista kutsuttiin illanviettoihin Auralaan kajaanilaisia säätyläisnuoria. Kauppias Berghin tytär Elin Bergh (myöh. Melart) kertoi: ”Kaksi kertaa kävin Auralassa. Toisen kerran oli eräs maisteri Oulusta meillä vieraana ja silloin oli meitäkin Kajaanin nuorisoa sinne kutsuttu. Paljon leikittiin piirileikkiä ja leskistä ja volanginrenkaita nakattiin.”

Jo Hövelön lapsuusvuosinaan Kasimir pääsi kirjallisen kulttuurin piiriin. Hän tutustui varhain Aleksis Kiven Nummisuutareihin ja Karkureihin. Tutuksi tulivat kallion ja A. Rahkosen runous sekä Pietari Hannikaisen Silmänkääntäjät. Myöhäisempinä kouluvuosina tutuksi tulivat Runebergin ja Topeliuksen teokset sekä saksalaisesta kirjallisuudesta Goethen ja Schillerin teokset.

Einon ollessa vuoden ikäinen Kasimir aloitti opiskelut syksyllä 1879 Oulussa Kaarlon ja Viktorin kanssa. Kasimir kirjoittautui Oulun ruotsalaiseen lyseoon 1.9.1879. Edellisenä vuonna Oulussa oli näkynyt kärkevänä fennomaaniset ilmiöt, joista Kasimir kirjoitti veljelleen Oskarille (23.3.1878): ”Oulussa ollut lyseolaisten ja opiskelevaisten kesken semmoista touhua, että kuuluu olleen tervajaiset. Pojat olivat pitäneet kokouksen, aikoneet tervata muutamana yönä jokaisesta talosta puoli ruutua, jossa vain on ruotsalaisuutta. Ja kyltit ym. Sen kyllä näkee, että Suomen kieli, Suomen mieli asukoon nyt rinnoissas.” Yksitoistavuotias poika sai innoitusta suomenmielisyyteen kielitaistelun kiihkeimpinä aikoina. Samana vuonna oli Ouluun perustettu K. F. Kivekkään toimesta Kaiku-lehti, jonka edusti fennomaanien jyrkimpiä kantoja.  

Kasimir oli isän poika, tunnollinen kouluasioissa ja tarkka raha-asioissa. Kirjeessään (31.8.1879) isälle Oulusta Kasimir teki selkoa koulun alkuun liittyvistä asioista: ”Kiitoksia paljon siitä kun isä oli lähettänyt fullmaktin (valtuuskirjan) veljelleni Kallelle, sillä ei hyvin monta markkaa ole enää jälellä niistä sadasta (100) markasta, jotka saimme Melanderilta. Viisikymmentä kaksi markkaa menee koulumaksua, noin kymmenen markkaa on vielä jälellä, muut ovat menneet taloutta ylös pannessa. Huomenna menemme Wiktor, Kalle ja minä ottamaan ensi kerta läksyjä. Tiistaina alkaa koulu, kyllä minä puolestani olen päättä lukea oikein ahkerasti.” Kasimir kertoi, että heillä oli tarkka taloudenpito: ”Ruokana olemme pitäneet täällä pottuja, kaali- ja lihasoppaa (kaaleja oli kotoa), hernestuuvinkia (niitä on myös kotoa) teetä joimme kerran y. m. semmoista. Kalle panee joka ostoksen kirjaan, niin isäki saa nähdä mihin rahat ovat menneet. Me, Wiktor ja minä, saamme kuukausirahaa 2 mk, josta saa panna huvituksiinsa.”Olga-täti toimi poikien koulutätinä posteljooni Melanderilta vuokratussa koulukodissa, joka kevättalvella vaihtui Hellmanille.

Isän neuvojen kirjaimellista toteuttamista Kasimir kertoi noudattaneensa pääsiäislomalla (Kasimirin kirje äidille (30.3.1880, vuosi merkitsemätön):  ”Isä luvan alussa sanoi kuultuaan minun päivittelevän millä lupa-ajan viettäisin, että hänellä on hyvä neuvo. Minä heti kysyin uteliaasti että mikähän se olisi? Isä sanoi sitte että kun luette ja valmistelette eteenpäin läksyissä niin sillä lailla kyllä aika kuluu. Minä koettelin sitä keinoa ja onkinna se aika mennyt kun siivillä, sillä huomenna pitää mennä kouluun. Olen kirjoittanut latinan sanojakin jo valmiiksi 3 meksi viikoksi.Geometriaa y.m. aineita olen myös valmistanut.” Ahkerana opiskelijana Kasimir tuotti iloa isälleen. Koko Oulussa opiskelunsa ajan hän oli luokkansa parhaita, kuudennella luokalla paras. Numerot olivat kiitettäviä ja hyvin tyydyttäviä, parhaita kielissä ja hieman heikompia matemaattisissa aineissa. Ranskan kielen ainut koulumerkintä oli viidenneltä luokalta, numero 6, mutta se ei varmaankaan ennakoinut hänen tulevaisuuttaan: Kasimirista tuli pariisilaistunut ranskan kirjallisuuden tuntija.

Oulussa opiskelleessaan Kasimir kävi pikakirjoituskoulun ruotsalaisella Bogströmillä. Sanomalehtityö kiinnosti Kasimiria. Viisitoistavuotiaana viidennellä luokalla hänet valittiin Oulussa Pohjattaren toimittajaksi, kuten Oskarkin aikoinaan. Hän toimitti siis lyseossa suomalaista toverikunnan lehteä. Joululomalla 1881, kun paltaniemeläiset nuoret näyttelivät Nummisuurien ensimmäistä näytöstä, Kasimir toimi näytelmässä Iivarina. Hän kirjoitti näytelmäesityksestä innostuneesti oululaiseen Kaiku-lehteen. Kasimir innostui rovasti Andelinin ehdotuksesta rakentaa kesäksi teatterihuone Paltaniemen Toivoniemelle ja kirjeessään hän kaavaili jo sitä varten piirustuksia. Nummisuutarit aiottiin esittää seuraavana kesänä kokonaan, mutta rovasti Andelinin sairastuminen ja kuolema vei tuen pois suunnitelmilta.

Oulussa opiskelevat veljekset lähettivät Olga-tädin kanssa useita voittoja Kajaanissa pidettyihin arpajaisiin, joilla kerättiin rahaa yhteisiin pyrkimyksiin.

Kasimir kirjoitti lukuvuoden opiskelun viimeisen viikon paineista: ”Mutta voi, tämä viime viikko on vielä edessä ja tämä onkin oikea – piinaviikko. Jokainen opettaja panee aivan äärettömät läksyt, eikä niitä voi lukea vaikka hyvinkin halu olisi. Lujalla täällä nyt ollaan, tänä päivänä oli ”prässi”, dosprotikassa (?)  ja on latinankirjoituksessa koetuskirjoitus. Huomenna Algebran koetuskirj., ylihuomenna  suomen kirjoitus ja Botanika, sitten kirkkohistoria ja maailman yl. historia, ja sitten Algebrata taas (2) ja Ainekirj.Kova aika! mutta sittenhän pääsee.”

Välillä talvikautinen poissaolo kotoa aiheutti kodin ja kotiväen kaipausta. Varsinkin kesän lähestyessä odotus kotirannoille pääsemisestä lisäsi kodin suloisuutta. Kasimir luonnehti äidilleen noita tuntemuksia (31.4.1883): ”On suloista saada täällä yksitoikkoisessa kouluelämässä joku lämmin tervehdys, joku sydämellinen neuvo vanhemmilta, tuolta kotilahden rantamilta. Koti, vanhemmat! Kuinka suloiset sanat sille, jolla on ne tallella! Kuinka haikeat, karvahat sille, joka on niitä paitsi. Kun täällä–vaikka täällä nyt ei ollakaan kovimmassa elonpauhussa, kun täällä tahtoo etsiä suloista rauhansatamaa aatteilleen, tunteilleen, silloin lentää mielikuvitus ajatuksen siipien kannattamana kotipuoleen. Oi, mikä kumma tapahtuu silloin: tuo pitkä etäisyys hupenee olemattomuuteen, kotopuoli, kotinurmet ja talon asukkaat, kaikki on ikään kuin silmäimme edessä. Kuinka moninkerroin hupaisempaa on tämä ajatuskulku kevään tullen!  Kun lumi luistaa, taittuu talven valta. Kun lehdet lehvii, tuoksuu kukkaiset. Kun linnut laulaa riemun säveleitä. Kun taivaan kaarta eivät pilvet peitä. Oi silloin rauhan koto-rantamalta että löydän vanhempani armaiset!” Ei  ole kynäni vielä kyllin kuvaamaan mitä sydän salaa, vaan se, että se on sydämen kieltä, olkoon välittäjänä.”

Kasimir halusi isän mukana Lappiin mittaustehtäviin, mutta isä oli pahasti sairas.

Kuusitoistavuotias Kasimir tuntee vaateongelmia: ”Olisi toinekin seikka isälle! Miten se oli noiden uusien vaatteiden laita? Vikke sanoi vaatteen olleen kovin kallista, ja onkinhan minulla mustri vaatteita, kunhan kotoa saisin jonkunlaiset kevät- tai kesävaatteet Lapinmatkalle.”.

Oulussa opiskellessaan Kasimir alkoi lukea luokkansa yli ja valmistua ylioppilaaksi aikaisemmin. Koulun rehtori ei siihen suostunut. Kasimir harmistui, kun hänen pyrintöjään vastustettiin. Hän erosi koulusta ja muutti kirjansa Kuopion ruotsalaiseen lyseoon, josta valmistui yksityisesti ylioppilaaksi vuonna 1884. Seuraavana vuonna hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon, mutta toimi samalla vanhemman veljensä toimittaja-apulaisena Hämeenlinnassa.

Hämeen Sanomissa Kasimir toimi talvella 1885-86 tuuraten vanhempaa Oskari veljeä. Samalla hän sai opastusta lehden tekemiseen. Kasimir asui Oskarin luona.  Samalla hän harjoitteli runoilua, josta kehittyi vuonna 1886 ilmestynyt esikoiskokoelma Runokokeita, joka sisälsi myös novellin Emmalan Elli. Hän ansaitsi toimeentulorahoja kirjoittelemalla lehtiin, kuten kotiin kirjoittamassaan kirjeessä kertoo: ”Kokkolan lehdeltä sain äsken 30 markkaa, kun kirjoitin siihen, Finlandiin olen valittu kirjeenvaihtajaksi, äskettäin kirjoitin sinne Metsänhoitoyhdistyksen kokouksesta, sieltä saan kohta 30 markkaa. Niin sitä hiljalleen rimpuileis, kun tervennä olis, mutta mitäs nyt?”

Kasimir Leino suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 21.helmikuuta 1888. Hän oli J. Krohnin ja E. Aspelinin oppilas. Laudaturtutkielman hän teki  J. Juteinista. Aikaa häneltä meni tutkintoon vajaa kolme vuotta. Tammikuu 21. päivänä Kasimir oli saanut työpaikan valtiopäivillä porvarisäädyn kansliasta kevääksi: ”Minähän se jäinkin tänne, kuten jo Hildalle olen kirjoittanutkin, aina valtiopäivien loppuun saakka; en malttanut kieltäytyäkään, kun nimenomaan tultiin tarjoamaan kääntäjän virka porvarisäädystä.  

Kasimir kuvaili Helsingin keskustaa äidilleen (25.4.1888), kevääntuloa Esplanadille. Vappu oli tulossa, joten Kasimir unelmoi Vapusta: ”Eikä ole enää kuin muutamia päiviä niin on vapunpäiväkin käsissä: tuo harras ja hempeä nuoruuden ja kevään juhla, jolloin kukaan ei lukujaan ehdi ajatella, vaan ulos rientää Ylioppilashuoneen edustalle ja siitä maan toivon seurassa lipun liehuessa ja laulun kaikuessa Alppilan tahi Kaisaniemeen nuoruuden muistoja virkistämään. Sitä päivää odottelee Kallekin, koska ei ala ilmestyä tänne vieläkään; emmekä ole vieläkään saaneet tietoa Hämeenlinnastakaan, mutta arvattavasti hän siellä viipyy veljen ja siskon parissa jonkun aikaa ennen kuin tänne saapuu.”

Kotiseudulla häntä odotti kutsunnat, joita varten Kasimirilla oli suunnitelma: ”En siis pääse ennen kuin ihan lopulla tulevaa kuuta tai seuraavan alulla kotiin päin lähtemään. Mutta se vähän huolettaa, milloin asevelvollisten Paltaniemen kylästä on kokoontuminen syyniin, sillä silloinhan pitäisi minunkin tulla laittamaan itsestäni ruununraakki, vaan enpähän vain vielä päivämäärää tiedä.”

Filosofian kandidaatiksi Kasimir valmistui helmikuussa 1889 eli samana vuonna, jolloin Päivälehti perustettiin. Maisteriksi hän valmistui vuonna 1890. Filosofian lisensiaatiksi keväällä 1896. Filosofian tohtoriksi Kasimir väitteli 1896 aiheesta Prosper Mérimée. Elämänkerta ja teokset kirjallisuushistorialliselta kannalta. Apurahojen ja velkavarojen avulla Kasimir teki opintomatkan Saksaan 1889 viipyen siellä pari lukukautta. Hän perehtyi uusimpaan eurooppalaiseen kirjallisuuteen, taidehistoriaan ja teatteriin sekä murroskauden kirjallisiin virtauksiin. Kesäloman ajan Berliinin yliopistosta Kasimir käytti matkoihin Saksassa: mm. patikkaretkiin Harzin seuduilla (Freseburg, Blankenburg, Harzburg, Goslar, kiipesi Brockenille).

Kirjoitti US matkakirjeitä. Jouluksi ilmestyi Kasimirilta Elämästä (WS).

Seuraavan kevätlukukauden 1890 Kasimir oleskeli Pariisissa, jossa hän ilmeisesti Eliel Aspelinin ja Werner Söderhjelmin  innoittamana alkoi tutkia väitöskirjan aihetta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Pariisin matkan jälkeen Kasimir Leinosta tuli Päivälehden toimittaja.

Opiskelujen ja Kasimirin ulkomaanmatkojen rahoittaminen tuotti Kasimirille ja isälle vaikeuksia. Ensimmäisenä ongelmana oli se mistä saisi lainaa ja toisena aina takaajien haaliminen. Kirje kotiin kertoi näistä ongelmista: ”Olen parista Säästöpankista yrittänyt ja hommannut paperit valmiiksi, mutta kun sitten olen käynyt rahoja tarkemmin perustelemassa vastataan ettei niitä ole enää tai että takaajat ovat tuntemattomia y.m.s. Nyt Olen käynyt kysymässä Yliopiston Lainakassasta, josta luvattiin jos pian hankin paperini kuntoon. Ei siis muuta kuin heti hommaan. Renforsia pyysin jo Loviisassa ollessa ja hän lupasi. Hän toivon myös rupeavan, ja kolmanneksi aion pyytää fonstm. Gebhardia, jolle täytyy olla varatakuut; muuten en viitsi pyytää.Veli Kalle lupasi yhdeksi, toivottavasti  rupeaa Kalle Herlin tahi veljensä Kustavi toiseksi.” Sitten Kasimir pyysi isää kirjoittamaan velkakirjan omakätisesti alle ja juoksuttamaan sen Renforsilla ja Gebhardilla sekä vielä hankkimaan tuomarin todistuksen nimikirjoitusten oikeellisuudesta sekä toimittamaan kahden viikon aikana takaisin hänelle.

Isä kirjoitti Kasimirille (24.4.1889) kotoa Pariisiin ja pahoitteli kovasti sitä, ettei Kasimir ollut saanut kirjeitä. Joku kirje oli matkalla hävinnyt. Lisäksi isä oli Oulussa, jossa hänen silmänsä olivat olleet niin sairaat, että ne olivat vuotaneet vettä jatkuvasti. Sen vuoksi hän ei voinut kirjoittaa. ”Oulussa aioin taaskin sinulle kirjoittaa, mutta vilustuin ja sain siitä ankaran nuhan ja mahataudin, joka minua kaiken Oulussa oloaikani vaivasi niin kovin etten voinut ulkona ollenkaan liikkua ja enkä silmieni vuoksi voinut mitään kirjoittaa, kuin olivat aivan pöheissä ja vettä vuotivat aivan tippumalla alinomaa. Kotiin palattuaan, hän oli vihainen kotiväelle, koska kotona ei oltu huolehdittu Kasimirin kirjeenvaihdosta. Kirjeessään Kasimirille hän varoittaa puhumasta avoimesti kodin ja omia asioita avoimissa korteissa, koska postinkantaja saattoi levittää tietoja jokaiseen mökkiin. Kortitkin tuli Antin mielestä lähettää suljetussa kuoressa.

Antilla on ongelmana rahan hankkiminen Kasimirin käyttöön, jotta hän voisi oleskella ulkomailla. ”Minä olin täällä miettinyt mistä pankista tahi yksityiseltäkö voisi saada takausta vastaan sinulle jonkun 500 á 600 markan lisälainan, johonka arvelin pyytää entisiä takausmiehiäsi, nimittäin Harlinin, joka nyt sai Kuopion läänistä nuor.komm-maanmittarin viran, sekä Cajanerit, mutta nyt varsinkin vähään aikaan, ei ole hyvä männä, erinomaittain wallesmannia takaukseen menemään, kuin juuri nyt saanut Hyrynsalmen wallesmanni Ståhlbergin edestä maksaa 3500 markkaa … ” ”Kävi miten kävi takaussitoumusten kanssa, niin koetan sittenkin kysellä mistä saisin sinulle lainata viittaamani summan rahoja, että saisit käydä Pariisin näyttelyssä ensi kesänä.”

Syksyllä ennen kuolemaansa isä-Antti yritti Hövelössä järjestellä Kasimirille lainan takauksia, jotta Kasimir voisi oleskella ulkomailla. Hän kertoi (17.11.1889) Oskarille  lainaan nimien hakureissusta: ”Kuin koetin aivan miehen lailla saada sinulle täältä takausmiehiä voidaksesi lainata vieläkin rahoja; ja niin samassa kuin kirjeesi olin saanut menin Sutelaan ja puhuin asiasta Eerikille joka sanoi ei asiaan ennen tarttuvansa ennen kuin Wiljam virkamatkoiltaan kotiutuu. Sillä välin tuli Harlin Kuopion läänistä kotonaan käymään niin pyysin myös häntä tuohon mainittuun takaukseen, joka myös lupautui, no nyt menin taaskin Sutelaan, jolloin molemmat herrat olivat kotosalla. Pakistua vähänaikaa muista asioista, ilmoitin mielialani.  Johan Eerikki ensin suostu, no sitten Wiljami, kuin ensin oli kysynyt: Minkä tähden  veljesi Oskar ja Kalle eivät mene takaukseen. Johon ilmoitin heidän auttavan rahalla ja jotta he eivät kelpaa takausmiehiksi. Johon ilmoitin heidän auttavan rahalla ja jotta he eivät kelpaa takausmiehiksi etunokassa kuin eivät ole vakituisia virkamiehiä.”

Hannes Gebhard auttoi opiskeluaikana Kasimiria usein rahapulassa. Kun Kasimir oleskeli ulkomailla 1889-90, Hannes kiikutteli Kasimirin runoja kustantajalta toiselle. Kasimir arveli huhtikuussa 1889 Hannekselle runojensa hintaa: ”Vaikea sanoa. Södeströmiltä saa noista ´sapelinpäistä´ 300 markkaa.” Myöhemmin syyskuussa hän totesi: ”Se rahakipuni kun se on aina kintereilläni – sehän se pakoittaa keskinkertaista julkaisemaan.” Kasimir ymmärsi, että hänen taloudellinen tilansa vaikutti suoraan hänen kirjallisen tuotantonsa laatuun. Kasimir haki vuoden 1889 lopussa kanslerin stipendiä ja sopi, että ystävänsä Hannes kävisi puhumassa hänen anomuksensa puolesta. Yhteistyö toimi. Kasimir kiitti saatuaan rahat: Kyllä olen kielevyydestäsi kiitollinen ja presitiisisi (=vaikutusvaltasi) tunnustan myös.” Kevättalvella Kasimir oli rahapulassa, Hannes joutui häntä avustamaan. Hannes oli auttavainen luonteeltaan, joten hän auttoi, kuten myös hänen tätinsä Frida, auttoivat Kasimiria, joka ei aina osannut olla kiitollinen auttajiaan kohtaan. Ilmeisesti toistuva Kasimirin avuntarve ja velkojen heikko maksaminen viilensivät vähitellen Kasimirin ja Hannes Gebhardin välit. Tosin välien etääntymiseen saattoi vaikuttaa Hanneksen naimisiinmeno Hedvig Silenin kanssa ja siirtyminen vuonna 1890 perustetun Otavan ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi.

Ulkomailla ollessaan Kasimir ei pitänyt erityisen aktiivisesti yhteyttä kotiinsa, jolloin äiti oli huolestunut Kasimirin terveydestä tai epäili Kasimirin jotenkin loukkaantuneen hänelle. (8.1.1891). Kun veljet auttoivat häntä, hän ei silloinkaan vastannut. Epäilemättä moinen ylimielisyys aiheutti sen, ettei Kasimir ollut erityisen pidetty sisarusparvessa. Hän oli huono maksamaan velkojaan. Kaarlo kirjoitti Oskarille (13.1.1891): ”En minä muuten tiennyt odottaa Sinulta niitä 200 mk, vaan olin ajatellut purrata Kassilta 255 mk, jotka hänelle Saksaan lähetin, ja lyhentää sitten 250 markalla vekselini.”

”Kassi ei minullekaan vastannut mitään, kun kysyin voipiko hän ennen 17. päivää hommata pyytämäni rahat.”

Kasimirin mielenterveysongelmat alkoivat ilmeisesti vuosisadan vaihteessa. Niinä aikoina hän usein oli Kuopiossa Oskarin luona. Oskarin kirje (12.2.1900) Kaarlolle kertoi tilanteesta. Kasimirilla oli samanlaisia luulotautisia oireita kuin Viktorilla mielenterveyden alkaessa heittelehtiä: ”Kasimir on vielä täällä. Jos väsyy, niin vielä illoilla klo 11 tienoissa puhelee joutavia, että sokerissa on arsenikkia; että ruoka hänellä ei sula, vaan palaa kaasuiksi; että keltatauti on sapen vaikutuksesta tulossa j.n.e. mutta muuten on hyvissä voimissa. Ei sano viihtyvänsä talonpoikain keskessä. Ylpeyttä. Ei liperiläisiä edes puhutellut!

Sai nypläämisen kautta finnin ärtymään, kuvaili, että kuppatautia se on. Sanoo Eino raukalla olevan näpyn jalassa ’jalan auki’. Kuppaa sekin on hänen vakuutuksensa mukaan.  Jos se on totta, olisi sitä enemmän koeteltava Einoa vetää lepäämään. Hildalle, joka on paikannimiä kirjoitellut, lähetän vähistäni 10 m. huvituksiin.”

Viisitoista vuotta myöhemmin Kaarlon kirje kertoi (17.1.1915) Oskarille:

”No mitä sinne kuuluu?? Kuinka Kasimir siellä vilpastuu ja viihtyy, saaden rauhassa oleilla Puijon terveyttä nauttia?!” ja vähän myöhemmin  kiittäessään kortilla Oskaria Kallen päivänonnittelusta (1.2.1914) Kaarlo kertoi Kasimirista, johon hänellä oli viileät välit: ”Kasimir kuuluu  olevan sairaana, näkee kylmää ja nälkää. Elin sinne lähettänyt 30 mk. Kasimir ei milloinkaan auttanut muita, maksatti Hildalla 600 mk  + 20 vuoden korot. Minulla yli 2000 mk. ”

Kolme vuotta ennen kuolemaansa, elokuussa 1916 Kasimir kirjoitti Kaarlolle Kajaaniin pitkän kirjeen, jossa ilmaisi kiinnostuksensa muuttaa Hövelöön, mutta Kaarlo suhtautui hänen pyrkimyksiinsä penseästi. Kaarlo ei pitänyt hanketta vakavana ja lähetti kirjeen (12.8.1916) Oskarille luettavaksi.

Lisäartikkeli: Esko Piippo, Kirjaton Eino Leino (Edico 2009) ”Kasimir ja veli-Eino – Kasimir poistuu ”kriitikkojen taivaaseen” (s. 41-55).

Veljet – Kasimir ja veli Eino – Kasimir poistuu ”kriitikkojen taivaaseen”

Silloin kun Eino Lönnbohm (1878) syntyi, Kasimir Leino (1866 -1919)  oli kaksitoistavuotias hentoinen pojannappula. Niihin aikoihin Kasimir teki ensimmäiset runosepitteensä ja näytelmäharjoitteensa, josta esimerkin Eino Leino julkaisi Helsingin Sanomissa 2.11.1924. Näytelmäkoe oli nimeltään ”Ijankaikkiset eli Kihlatut”.  Kouluvuosien runokokeiluista säilyi Kasimiriltä vihkonen Runoelmia vuosilta 1881- 83. Kuusitoistavuotiaana hän harjoitteli kahdenkymmenen erilaisen runomitan käyttöä. Jo noissa varhaisissa runoissa välittyi kirjoittajan harras suomenmielisyys, vertauskuvin heijastuva sortovallan vastustaminen ja luonnon kauneuden ylistys. Kouluaikaan kuului Pohjatar –lehden toimittaminen. Aatteellista tietä Kasimirille valaisi kodin ilmapiiri, vanhin veli Oskar ja kouluvuosien oululainen Kaiku –lehti.

Kasimir pääsi ylioppilaaksi 1884. Seuraavana vuonna hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon pääaineenaan suomen kieli ja kirjallisuus. Vuosina 1885-86 Kasimir harjoitteli sanomalehtityötä vanhemman veljensä Oskarin suojissa, sijaisena ja apulaisena Hämeen Sanomissa, jossa Oskar oli päätoimittajana.  Kasimir kirjoitteli lehteen novelleja ja artikkeleita, joista kiintoisa oli mm. Realismi ja Idealismi.  Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 1888. Valmistumisen jälkeen hän teki ulkomaanmatkan Saksaan (1888) ja Ranskaan (1889), jossa hän kypsytteli tulevan väitöskirjansa aihetta sekä kokosi aineistoa väitöskirjatyötä varten. Samalla hän tutustui teatterielämään ja maiden kirjallisuuteen. Saksassa hän työskenteli myös Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana raportoiden Saksan yhteiskunnallisista muutoksista ja ajankohtaisista asioista. Ulkomaanmatkan jälkeen Kasimir liittyi perustetun Päivälehden piiriin kirjallisuuden, kuvaamataiteiden ja teatterin arvostelijaksi. Pian kunnianarvoisan Agathon Meurmanin korvaan särähti ja hän kirjoitti Uudessa Suomettaressa ”Turmiollisesta kirjallisuudesta”, johon Kasimir Leino vastasi ”Turmiollisen kirjallisuuden arvostelusta”. Meurmanin häpeäkeppiin nousivat itäsuomalaiset kirjalliset ilmaisut, joiden oikeutusta Kasimir Leino julkesi nousta puolustamaan. Hövelössä oltiin ylpeitä omasta pojasta. Päivälehden toimituksesta otetussa kuvassa vuodelta 1893 Kasimir Leino nojaa Santeri Ingmanin (Ivalo) olkapäähän toinen jalka nojatuolissa. Ikään kuin kulttuurihistorian ironiaa oli, että Kasimirin vieressä lehteä tähyilee Reinhold Roine, joka jo seuraavana vuonna vaihtoi Uuden Suomettaren leipiin ja myöhemmin Suomen Kansaan. Roineesta tuli myöhemmin Eino Leinon runokokoelmien leppymättömin arvostelija ja teilaaja.

Ranskalainen kirjallisuus tuli Kasimirille läheisimmäksi ja filosofian tohtoriksi hän väittelikin 1896 aiheesta ”Prosper Mérimée. Elämänkerta ja teokset kirjallishistorialliselta kannalta”. Kansallisteatterin apulaisjohtajana Kasimir työskenteli vuosina 1895-96, jonka jälkeen hän suuntautui ulkomaille. Talvikauden 1896-97 hän oleskeli ja opiskeli  Wienissä, Münchenissä ja Berliinissä. Tuolla matkallaan hän tutki teatterin ohjelmistoja, uusia näytelmiä, näyttämöilmaisua, ohjausta ja teatterin teknisiä laitteistoja.

Kasimir Leino tarjosi Otavalle 1890 kokoelmaansa Ristiaallokossa, mutta sitä ei hyväksytty, ja niinpä Kasimir pyysi kokoelman pois lokakuun alussa.  Tarjous WSOY:lle sen sijaan johti tuloksiin tohtori Eliel Aspelinin luettua teoksen, ja Kasimir sai kokoelmasta 700 markkaa. Kokoelmallaan Ristiaallokossa (1890) Kasimir mursi tien uudelle suomalaiselle runoudelle. Hän toi siihen vapausaatteita ja realismia. Se oli uutta Oksasen-Suonion ja J.H. Erkonkin jälkeen. Eino luonnehti veljeään: ”Kasimir Leino on meidän aikakautemme ainoa varsinainen laulurunoilija, nuorsuomalaisen herätyksen ranskalaisin, pariisilaisin henki, Päivälehden piirin ainoa johdonmukainen esteetikko ja kaunosielu.” Väljemmille vesille -runokokoelma julkaistiin 1893 ja Otava maksoi siitä mukisematta 1300 markkaa. Kasimir Leino nousi 1890-luvulla maan henkisessä elämässä keskeiseksi kulttuurihenkilöksi. Hän runoili:

”Ma tahdon tuonne taisteluun ja

              miesten moiseks tulla,

ma tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille,

jos kuolo sille kohtaakin,

niin minkä voin ma sille.”

Eino Leinon lapsuusajan havaintoja oli vanhempien sisaruksien poissaolo kotoa. Hän sai ymmärtää, että oppineisuudella sisarukset tavoittelivat jotakin sellaista, mikä ei kuulunut kotipiirin vaatimattomuuteen. Kaksinolo äidin tai vanhempien kanssa kuului perheen nuorimmaisen kohtaloon. Isä Antti Lönnbohm kuoli tammikuussa 1890. Seuraavana kesänä kaikki Hövelön lapset palasivat kotiinsa. Pariisilaistunut Kasimir valmisteli runokokoelmaansa, luki ranskalaista lyriikkaa ja romaaneja ja aloitteli väitöskirjansa valmistelua. Hänestä uhkui aatteellisuutta, jonka kaksitoistavuotias Einokin vaistosi. Kasimir sai esikuvallisen aseman Einon elämässä.

Vuonna 1891 Eino Leino saapui Hämeenlinnasta Maaningan Tuovilanlahteen kansakoulunopettajana toimivan serkkunsa Fredrik Mustosen luo. Kotoaan hän sai ohjeistuksen pysyä sukulaisissaan parisen viikkoa, koska sen jälkeen Eino voisi osallistua Kuopion laulujuhlille 18.-20.6.1991. Kotona ajateltiin Einon palaavan Hövelöön niiden laulujuhlille osallistuvien kajaanilaisten ja paltamolaisten kanssa,   jotka sinne matkustaisivat.  Sukulaisissa puhuttiin innokkaasti Laulujuhlista, sillä olihan Kuopion laulujuhlien juhlarunoilijana Kasimir Leino. Serkku oli innokas Kasimirin ihailija ja lukenut vasta Kasimirin Ristiaallokossa -kokoelman, josta hän pyysi Einoa lausumaan runoja yhä uudestaan ja uudestaan kesäisessä yössä.

Laulujuhlilla Eino sai sivustaseuraajana havaita millaista oli olla yleisön juhlima runoilija. Toimittaja, entinen näyttelijä Kaarlo Frisk tulkitsi Kasimirin juhlarunon. Yleisön riemu ja runoilijalle osoitettu kiitos eivät tahtoneet loppua. Siinä hetkessä Einon ymmärsi sen miltä tuntuu, kun vastaanottajat ymmärtävät runoilijan sanoman. Eino innostui juhlan isänmaallisesta hengestä ja veljensä runon saamasta suuresta kansansuosiosta.  Se oli vanhemman veljen näkymätön opetus tulevalle runoniekalle. Elämäni kuvakirjassa Leino muisteli tapaamisiaan kansallisia suuruuksia sekä laulujuhlia:

”Ei koskaan, ei! Tää aurinko on uus

valon voimalla tunkevi pilvestä taas,

ole huoleti kansa, on turvassa maas,

nyt valvovi itsetietoisuus.

Kalevalamittaista finalea tuskin jaksettiin kuulla enää. Kättentaputusten ja eläköön-huutojen myrsky purkautui heti viimeisen säkeen loputtua.

Tekijä, tekijä esiin! huudettiin.

Jos tekijä oli huutanut äsken, huusi yleisö nyt. Mitä kauemmin tekijä viipyi, sen korkeampana kajahteli kansan pyhä tahto…”

Veli Kasimirin suosio teki Einoon lähtemättömän vaikutuksen ja hän harmitteli: ”Miksi en ollut maisteri, miksi en edes ylioppilas?..”

Väljemmille vesille ilmestyi 1893.

Toukokuussa 1891 Eino kirjoitti runon, joka tunnetaan Einon moitteen sanana Kasimirille sen vuoksi, että Kasimir oli turhan kärjekkäästi arvioinut vanhimman veljensä Oskarin runoilua. Oskari oli pitkäksi ajaksi pahoittanut mielensä arvioinnista ja päättänyt olla koskaan julkaisematta runokokoelmaansa (perikunta julkaisi Oskarin runot). Runo alkaa suorapuheisesti:

Sinä veljeni

Sinä vanhimman veljeni mursit,

hänen syömensä toivottoman,

sa et häntä säälinyt, sorsit

kuin ihmisen arvottoman.

Kesällä 1891 Eino Leino kirjoitti Kasimir -veljelle nimetyn runokatkelman, jossa vanhuuteen vaipuva äiti kaipaa kaukomailla olevaa poikaansa. Runo ennakoi äidille kunniaa pojan mainetöistä, mutta toisaalta myös äidin poismenoa.

On kaikki täällä ennallansa

paitsi äiti kulta,

ja hänet kohta helmahansa

peittäneepi multa.

Oi tullos lahden pohjukkahan

kaukomaailmalta,

ja nosta äiti kunniahan

kaihon taakan alta.

(osa runosta Kasimir-veljelle)

18.7.1891

Epäilemättä Kasimir –veli auttoi Eino –poikaa ylittämään kirjallisessa toiminnassa julkaisukynnyksen. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui, kun Eino oli kirjoittanut Kajaanin Linna-runonsa. Kasimir korjaili runoa julkaisukuntoon ja antoi veljelleen kirjalijanimen Eino Leino . Runohan julkaistiin sitten 16.9.1890 Oskarin toimesta Hämeen Sanomissa. Toinen ylitys tapahtui silloin, kun Eino julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa. 

Kasimir Leino ystävystyi Einon Hämeenlinnan koulukaverin Larin-Kyöstin kanssa. Hän suositteli Larin-Kyöstin ensimmäisen teoksen julkaisemista kustantajalle. Lokakuun alussa 1897 Kasimir vei Larin-Kyöstin kustantaja Renqvistille ja saattoi näin hänet julkaisukynnyksen yli. Myönteinen vastaus tuli viikon päästä ja johtokunta hyväksyi ”Tän pojan kevätrallatuksia” 5.10. ja maksoi Larin-Kyöstille 300 markkaa palkkiota. Siitä alkoi Larin-Kyöstin kirjailijaura. Julkistamista juhlittiinkin sitten Eino Leinon, Kaapo Murroksen, Evert Katilan ja Kaarlo Kytömaan kanssa siten, ettei palkkiosta paljon muuhun jäänytkään. Samana vuonna, jolloin Larin-Kyösti julkaisi esikoiskokoelmansa, julkaisi Kasimir vielä teoksen Runoja (1897). Vuonna 1908 ilmestyi vielä Kasimirilta Yrjö Weilin kustantamana ”25 vuotta valikoimarunoja”. Kokoelman koostamisessa kahdenkymmenviiden vuoden ajalta auttoivat Aarni Kouta ja Eino Leino.

Puoluenäkökohtien tunkeutuminen taiteeseen ei ollut vielä hyvin yleistä 1890-luvulla. Ehkä enemmän ”ojalinjat” kulkivat siitä, että ruotsinkieliset taiteilijat olivat kovin suomalaisia, mutta eivät tulleet kohdelluiksi kunnon suomalaisina. Näin kävi mm. K. A. Tavaststjernalle. Ehkä suurimmat linjanvedot taiteessa käytiin realismin ja uusromantiikan välillä sekä eri murteiden asemasta suomen kielessä. Vanha- ja nuorsuomalaisten välinen taistelu oli alkamassa.

Vuonna 1897 Hövelön veljekset, Kasimir ja Eino,  perustivat Nykyaika –lehden. Nykyaika perustettiin puolueettomaksi lehdeksi. Lehden lähtökohtana oli kuitenkin lavea kansainvälisyys, eurooppalaisuus, joiden kosketukseen suomalaisten tuli Leino-veljesten mielestä päästä. Kasimirin rooli oli ennen kaikkea työskennellä päätoimittajana. Hän etsi lehdelle avustajia ja taloudellisia tukijoita. Kasimir laati myös arvosteluja, katsauksia ja pääkirjoituksia.

Maaseututeatterin johtajaksi

Juho Lallukka oli tukemassa viipurilaista teatteritoimintaa vuodesta 1895 lähtien. Vakinaisen Viipurin Maaseututeatterin perustamistoimet kestivät vuodet 1897-99. Kun teatteri oli perustettu, ryhdyttiin teatterille hakemaan johtajaa. Etsintä johti tulokseen ja kohdistui filosofian tohtori Kasimir Leinoon. Ensimmäisen lupauksensa hän perui terveyteensä vedoten. Uusien neuvottelujen jälkeen Kasimir Leino alkoi johtaa teatteria ensimmäisenä johtajana marraskuussa 1899. Teatterinjohtokokemusta hän oli hankkinut Suomalaisen Teatterin apulaisjohtajana 1895-96. Kasimir oli saavuttanut jo runoilijana tunnustetun aseman. Hän oli perillä eurooppalaisen teatteritaiteen ja kirjallisuuden uusista tuulista. Teatterikokemuksen lisäksi Kasimir Leinon ansioksi katsottiin hänen voimakas persoonallinen kansallinen kulttuuritahtonsa. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran puheenjohtaja, hovioikeudenneuvos D. W. Åkerman toimi aluksi johtokunnan puheenjohtajana, mutta tehtävään vaihtui Juho Lallukka samoihin aikoihin, kun Kasimir Leinosta tuli teatterin johtaja. Lallukka tosin luopui puheenjohtajuudesta jo 1901.

Maaseututeatterin luonteeseen kuului laaja kiertuetoiminta eri puolilla Suomea. Vierailupaikkakunnalla annettiin useita näytöksiä peräkkäin. Kansallisen tietoisuuden nousuun liittyi suuri kulttuurinälkä, jota Maaseututeatteri osittain ravitsi. Näytännöt annettiin usein täydelle salille. Ohjelmistoon kuului paljon kotimaisia uutuuksia ja myös ulkomaisia näytelmätekstejä. Johtajakin alkoi saada työstään palautetta. Uusi Aura kirjoitti toisena näytäntövuonna: ”Pidämme sen todellisena onnena Maaseututeatterille, että se on saanut johtajakseen yliopistollisesti sivistyneen fakkimiehen, joka epäilemättä on maamme toinen järjestävä teatterimies.”

Björneborgs Tidning kirjoitti syksyllä: ”Tunnustaen teatterin jäsenten merkittävän isänmaallisentyön sekä sen erittäin ansiokkaan tavan, millä he tri Leinon koulitun johdon alaisena tekevät tehtävänsä, lausumme lämpimät onnentoivomuksemme.” Menestyksestä huolimatta oli johtokunnan ja teatterin johdon välillä taloudellista hankausta – jopa niin paljon, että johtaja oli välillä irtisanoutunut.  Viipurilainen arvostelu osasi nähdä myös taiteellisissa esityksissä puheilmaisun ja teknillisen osaamisen puutteita. Eino Leino seurasi marraskuussa 1901 Maaseututeatterin esityksiä Tampereella. Hän arvioi teatterin työtä: ” Teatterin vahvimpia puolia on se hyvä suomenkieli, jota kaikki sen jäsenet puhuvat. Alituisesti suomalaisilla paikkakunnilla oleskelevina ja useimmat kansan keskuudessa lähteneinä ovat he säilyneet vapaina noista muukalaisista ääntämistavoista ja teeskennellystä korostuksista, jotka Suomalaisessa teatterissa niin usein korvaamme häiritsevät. Näyttämöllinen ulkoasu on täälläkin vuosi vuodelta käynyt yhä komeammaksi, kestäen jo muutamissa suurissa kappaleissa, sellaisissa kuin Judith, Johannes, Elinan surma tahi Jaakko Ilkka minkä teatteriyleisön arvostelua tahansa. Itse näyttelemisessä on eräs merkillinen ammattipiirre huomattavissa, joka helsinkiläiselle heti pistää silmään. Maaseututeatterissa tosiaankin tahdotaan ”pelata teatteria”, mutta tehdä se niin hyvin kuin suinkin, eikähän ainakaan asian jälkimmäisestä puolesta ole muuta kuin hyvää sanottavaa.” Kasimir Leinon ohjaajaluonnetta aikalaiset kuvasivat sivistyneen korrektiksi, hillityksi ilman liikaa meteliä ja ylimielisyyttä tapahtuneeksi. Kasimir Leinolle maksettiin 4000 markkaa peruspalkkaa. Toisen puolen palkasta hän sai näytäntövuoden tuloksen perusteella.

Toukokuussa 1903 teatterijohtaja jätti yllättäen teatterinsa kiertueella Oulussa. Syynä olivat kahnaukset teatterin johtokunnan kanssa, koska johtokunta oli puuttunut ohjelmistoon, näyttelijöiden työhönottoon ja alentanut johtajan palkkaa. Kasimirin taiteilijaluonne oli loukkaantunut eikä jatkosta voitu käydä enää neuvotteluja, joten johtokunta katsoi kesäkuussa johtajan eronneen. Eräänlaista luottamusta näyttelijöiden taholta kuvasti kuitenkin se, että kun Kasimir Leino perusti tämän jälkeen Suomen Näyttämön, Maaseututeatterin kuusi näyttelijää siirtyi Kasimirin perässä uuteen teatteriin, vaikka muutoin Kasimirin aikana Maaseututeatterissa ei tapahtunut näyttelijävaihdoksia. Kaksi Kasimirin mukaan lähtenyttä poistui teatterista vastoin sopimusta.

Eino Leinon suosituksesta uudeksi johtajaksi kiinnittyi vuodeksi Kaarle Halme ja johtokunnan puheenjohtajaksi vaihtui takaisin tukkukauppias Juho Lallukka. Vaikka Kasimir Leino oli työskennellyt Viipurissa jokseenkin erakkona, oli hän kuitenkin ystävystynyt Juho Lallukan ja hänen perheensä kanssa. Ystävyys säilyi Kasimirin johtajuuden päättymisen jälkeenkin.  

Vaikka teatterin johtaminen sitoi Kasimir Leinoa, hänellä oli kuitenkin palavaa halua kansainvälisiin vaikutteisiin. Kesällä 1900 Kasimir teki laajan tutustumismatkan Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan, Unkariin ja Puolaan tutustuen eurooppalaiseen teatteriin ja kulttuurielämään. Viipurin teatteriin hän toi myös kansainvälisiä tuulahduksia.

Aino Thauvón-Suits vertaili kirjassaan Tuntemani Eino Leino Kärsivä ihminen veljeksiä, Kasimiria ja Einoa: ”Ulkopuolisen silmissä ja mielestä olivat veljekset Kasimir ja Eino Leino kokonaan erilaisia. Kasimir oli sulkeutunut, Eino avomielinen. Kasimirin lauseet olivat tarkoin punnittuja epäilijän arveluita, Einon puhe ilakoi ja räiskyi. Hänen sanansa olivat hetken esille kutsumia. Kasimir luki, Eino kirjoitti. Ulkomuotokin oli kovin erilainen. Kasimirilla oli soikeat kasvot, hintelä luusto ja laiha vartalo, Einolla suuri pää, leveät kasvot, jykevä ruumis ja muhkea vartalo.” Siinä missä veljeksistä Eino oli avoin ja seurallinen, Kasimir oli ihmisenä sulkeutunut, vähäpuheinen ja jurokin. Yhteistä Einolle ja Kasimirille oli, että he molemmat toimivat runoilijoina, näytelmäkirjailijoina ja prosaisteina. Molemmat toimivat kirjallisuus-, teatteri- ja taidearvostelijana sekä kirjallisuuden kääntäjänä. Kun Kasimir siirtyi teatteritehtäviin, Eino peri Kasimirilta teatteriarvostelijan tehtävän Päivälehdessä.

1910-luvulla Kasimir nähtiin istumassa usein Löfströmin kahvilassa. Hän saattoi istua tuntikausia liikkumatta pöytänsä ääressä. Vaikutti siltä kuin hän lukisi lehteä. Lukeminen pysyi kuitenkin paikoillaan, sillä lehden sivut eivät kääntyneet eteenpäin. Hän istui vaipuneena mietteisiinsä eikä mikään ympärillä oleva näyttänyt häntä liikuttavan. Joskus hän näytti polttavan tupakkaa, mutta useimmiten hänellä oli sammunut sätkä sormiensa välissä. Kiinnittämättä mihinkään huomiotaan hän yhtäkkiä nousi ja liukui pois kahvilan ilmapiiristä.

Kasimir Leinon henkinen sammuminen tapahtui 1910-luvun alussa. Hän oli silloin 45-vuoden tietämillä. Vuonna 1913 Kasimir oli jo elävä luuranko, laihtunut ja heiveröinen. Kerrottiin, että Kasimir olisi kirjoittanut kahdeksan väitöskirjaa. Hänen tekemäkseen huhuttiin mm. Limingan kansanopiston ensimmäisen johtajan, tohtori Kaarlo Lévonin väitöskirjaa. Lévon toimi myöhemmin Raahen seminaarissa suomen kielen lehtorina.

Kasimir Leino istui usein myös Centraalipasaasissa olevassa ns. lakkipää- eli vekselikahvilassa. Se sai nimensä siitä, että taiteilijat usein järjestelivät siellä vekseleitään. Joskus hän yöpyi Uuden Suomettaren toimituksessa ja nukkui toimituksen sohvalla päällystakki peittonaan. Samalla hän saattoi kirjoittaa lehteen jonkun jutun taiteesta.

Helmikuun 24. päivänä 1915 pidetyssä Suomen kirjailijaliiton kokouksessa, jossa oli myös mukana värväystoimintaa valvova poliisi, keskusteltiin kirjailijoiden sairausapurahaston perustamisesta. Kirjailija Juhani Aho piti rahastoa erittäin tarpeellisena ja viittasi puheenvuorossaan ilmeisesti Kasimir Leinon sairastumiseen. Kokouksen aikoihin Kasimirille kerättiin avustusta. Sairausapurahasto perustettiinkin kirjailijaliittoon maaliskuun viimeisen päivän kokouksessa, mutta tarina ei,  maksettiinko siitä tukea myöhemmin Kasimir Leinolle.

Kasimirin täyttäessä 50 vuotta hänen elämänsä näytti lähestyvän loppuaan. Hänen ulkoinen olemuksensa nahistui, hän erakoitui ja elämänvoima alkoi kadota.

Nuorempi runoilijaveli Eino Leino järjesti Kasimir-veljelleen Ylioppilastalolla 50 -vuotisjuhlat, jotka olivat samalla Kasimirin 30-vuotistaiteilijajuhla. Tilaisuudessa (14.2.1916) näyttelijä Aksel Ahlberg lausui Kasimir Leinon kirjoittaman runon Tuonen joella, joka julkaistiin myös Sunnuntai -lehdessä:

Tuonen joella

Niin mustin viirein nyt Tuonen venho

tuoll´ liitää hiljaa kuin huokaus –

ei ollut mieleni koskaan vielä

niin surun raskahin ahdistus

kuin itkein häntä jonk´ ompi matkan

nyt lyönyt hetki jo viimeinen,

niin murheen ange kuin joiku outo

lie tumman Tuonelan joutsenen.

Yön helmaan häipynyt surunpursi

niin vailla lyhtyjä, soihtujaan

ja rannan metsien raskas huokaus

on jäähyväisinä hälle vaan –

mut´ illan taivaalla tähti syttyy,

se toivon tähtihän vainaan lie?

Mun kaipaukseni kyyneleinen

sa Tuonen tyttö, myös hälle vie!

Läks rauhan palmujen kukkain kanssa

hän jättäen maailman melskehet

läks sille pitkälle retkellensä,

jot eivät kaihoten omaiset

voi toiseks muuttaa – ja jolle lähtö

kai usein mieltämme arastaa,

vaikk´ aamu armahin unelmaimme

voi ehkä siellä jo sarastaa.

Niin mustein viirein nyt Tuonen venho

tuoll´ liitää hiljaa ja verkalleen –

näin surun raskas ei ennen koskaan

viel´ ollut sointu mun kanteleen!

Kasimir Leino

Vaikka Kasimirin runo ”Tuonen joella” ikään kuin enteili kirjailijan poistumista elämän näyttämöltä, kirjoitti Kasimir Leinon pitkäaikainen ystävä kirjailija Maila Talvio ennen Kasimirin kirjailijajuhlaa hyvin valoisan kirjailijamuiston Uuteen Suomeen (42/1916). Maila Talvio oli tutustunut Kasimir Leinoon vuonna 1892. Talvio kirjoitti: ”Keskellä kevättä hän tuli vastaani, eurooppalaisessa asussa kiireestä kantapäähän asti. Olin juuri tullut maalta ja niiasin syvään tämän hienon herran edessä, jonka runoja olin ihastuksella lukenut Päivälehdestä ja jonka nimellä silloisen nuorison korvissa oli maan moderneimman runoilijan kaiku.

Lähdettiin kävelylle Kaisaniemeen. Puheltiin Parisista, Berlinistä ja Lontoosta. Ibsenin, Brandesin ja Arne Garborgin nimet toiselta puolen, toiselta puolen Juhani Ahon ja Minna Canthin, kajahtelivat tuontuostakin puhelussa. Ahon ”Yksin” kirja ei vielä lakannut antamasta aihetta väittelyyn.

Saavuttiin ravintolaan ja istuttiin ikkunan ääreen. Kahvi tuli pöytään ja herrat sytyttivät sikaarin. Kuuntelin täynnä kunnioitusta ja ihailua heidän keskusteluaan, joka toi maalaiseen mieleeni vaikutelman jostakin säkenöivästä ja nerokkaasta, josta olin lukenut romaaneissa. Tähän tapaan keskusteltiin varmaan suuren maailman salongeissa. Ja tuo mies, jossa vaikutelmat Parisista olivat vielä tuoreet, oli kirjoittanut:

”Olen syntynyt sydänmaassa ja korvessa kasvanut,

olen kasvanut kansaan kiinni, sen tuntehet tuntenut,

olen nähnyt mä kurjan joukon vilutuiskussa värjöttävän,

olen nähnynnä kalpeat kasvot ja nälkähän näännyttävän.”

(Kasimir Leino: Kansan lapsi)

Kirjallisen uransa alkuaikoina Kasimir Leino oli Maila Talviolle tärkeä neuvonantaja, joka antoi Mailalle myös kirjailijanimen. Kasimir toimitti Mailan kirjallisia tuotteita Päivälehden ja Suomen Kuvalehden kautta julkisuuteen ja auttoi näin Mailan kirjailijauraa. He olivat hyvin läheisiä Mailan kirjallisessa salongissa.

Tilaisuuden lopuksi Eino Leino lausui veljelleen kirjoittamansa runotervehdyksen:

Kasimir Leino

17/9 1916

Alas astuvat immet taivaan

joskus ihmisten lasten vaivaan,

suovat lohtua, unhoitusta

sinne, missä on mieli musta,

polku yöllisin yksinäisin,

talvi ankarin, tanner jäisin

Laulaa lempeät immet taivaan

joskus ihmisten lasten vaivaan,

päivä paistavi, ruusut puhkee,

kaartuu kattohon templi uhkee,

pyhät nousevat maasta pylväät,

laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan

unten suurien urhon vaivaan,

kaartukoon elo kaunein hälle,

elämän kauneuden etsijälle,

jok´ ei tinkiä tainnut, joskaan

haavehensa ei täyttyvi koskaan!

Veli-Einon runo etsi Kasimirin yksinäiseen, väsyneeseen ja mieleltään synkentyneen elämään lohdutusta. Kasimirin kuoleman jälkeen Eino antoi kirjeessään (7.8.1920) veljelleen Kaarlolle lohduttoman lausunnon Kasimirin elämästä. ”Sillä tapella minä olen päättänyt kuolemaa vastaan, missä eri muodoissa se uhanneekin, enkä heittäytyä siinä suhteessa hervottomaksi kuten Kasimir parka, vaikka eihän hän enää viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen tainnut aivan täysipäinen olakaan.” Tässä kirjeessä Eino Leino antoi väärän todistuksen vanhemmasta veljestään. Kasimir Leinon viimeisinä vuosina kirjoittamat poliittiset ja valtiolliset katsaukset Sunnuntai-lehteen todistavat Kasimirin mietiskelleen täysipäisesti valtiollisia kysymyksiä. Hän kirjoitti ennen Suomen itsenäistymistä mm. kaksiosaisen laajan artikkelin ”Kuinka itsenäisyyskysymystämme alkavilla valtiopäivillä ajattava”.  Sen toinen osa ilmestyi Sunnuntaissa 11.11.1917.

Yhteiskunta käänsi Kasimir Leinolle selkänsä. Kymmenen viimeistä elinvuotta hän eli työttömänä. Suuressa taloudellisessa puutteessa viimeisinä vuosinaan hän joutui odottamaan valtion eläkekysymyksen ratkaisua.

Viimeiset elinvuotensa Kasimir asui kauppias A. Landénin huvilan yläkertahuoneistossa Albergan aseman luona. Ville Vallgrenin innoittamana hän harrasti mm. kuvanveistoa tehden pieniä kipsitöitä. Hänen huoneensa oli täynnä savikukkoja, joita hän oli muotoillut. Hänen haaveenaan oli saada itselleen Albergan kartanon riihirakennukset, joista hän olisi halunnut itselleen asumuksen ja ateljeetilat.  Aino Thauvón-Suits muisteli käyntiään Kasimirin luona, tosin Kasimir ei tuolloin ollut kotona. Pienessä eteisessä oli kaksi ovea, joista toisessa oli Kasimirin nimi. Asunnon eteisessä Aino havaitsi pienellä pöydällä kaksi hattua, jotka yhdessä vaikuttivat kovin liikuttavilta tuttavuuksilta ajatellen Kasimirin elämää. Toinen oli musta vanhan naisen päähine ja toinen vaikutti kapealieriseltä, leuan alta silkkinauhalla sidottavalta lapsen hatulta. Selityksen hatuille antoi myöhemmin Eino, joka kertoi oman tyttärensä Helkan asuneen Olga Kyreniuksen kanssa Kasimirin viereisessä huoneessa. Olga Kyrenius palveli uskollisesti Kasimiria tämän elämän loppuun saakka.

Loppuaikoina Kasimir istui lämmittämättömässä huoneessaan turkit yllään. Kakluunissa hän keitti kahvia. Hän avasi pöytälaatikon ja otti esille leipää, voita ja vähän makkaraa. Siinä oli hänen päivittäinen ateriansa. Kasimirin sisaren Elinin mukaan Kasimir siirrettiin loppuaikoina vaikeasti sairaana Lepokoti Siimekseen (Metsästäjänkatu 2) Helsinkiin, mutta siitä ei ole tietoja sairaaloiden arkistoissa. Näin Elin on kortilla (4.3.1919) raportoinut Artturille. Einon kirje Aino Kallakselle kertoo kuitenkin, miten Kasimir käyttäytyi viime hetkinään. Eino Leino kirjoitti rakastetulleen Aino Kallakselle 4.3.1919 puhuen elämän pienistä ja suurista velvollisuuksista: ” –Eräs suurempi – ja vielä suorittamaton – on se, että veljeni Kasimir on sairaana Albergassa eikä suostu lähtemään sairashuoneelle. Prof. Laitinen sai hevosineen ja sairaanhoitajattarineen palata tyhjin toimin.”  Kun kirje on lähetetty neljä päivää ennen Kasimirin kuolemaa, se kertoo tutun tarinan siitä, miten itsepäisiä pojatkin isä Lönnbohmin esimerkkiä noudattaen olivat elämänsä viimeisessä kaarteessa lähtemään lääkärin hoitoon. Valintana oli mieluummin kuolema kuin lääkärin apu sairaalassa! Kasimir kuoli Leppävaarassa maksasyöpään maalikuun 8. päivänä 1919. Ainakin Viivi Paarmio, Ville Vallgrenin vaimo, oli kuolinvuoteen vieressä ja sulki Kasimirin silmät ikuiseen uneen.

Kasimirin hautajaisjuhlallisuudet olivat Vanhassa Ylioppilastalossa. Veli Einonkin piti tilaisuudessa puhua veljensä muistolle, mutta hän sattui olemaan jo sellaisessa kunnossa, että vaivoin pääsi nousemaan puhujalavalle. Sinne päästyään hän sanoi ainoastaan: ”Älkää tuomitko!” Toisen muistitiedon mukaan Einon puhe olisi kuulunut: ”Olisi ehkä parempi, jos emme me ihmiset niin paljon tappaisi toisiamme.”  Kasimirin muistajaisia vietettiin entisen ”taipuisaksi” mainitun kuvernööri Aukusti Ahon luona. Muistojuhlassa oli mm. Larin-Kyösti, joka viipyi siellä pitkään, sillä kokihan Larin-Kyösti Kasimirin läheisekseen. Kasimirin sisko Elinkin oli jollakin tavalla järjestämässä muistotilaisuutta, sillä arkistotiedon mukaan Neiti Elin Lönnbohm oli maksanut 70 markkaa Kasimirin laskuun maidosta ja viinistä Viivi Vallgrenille 15.3.1919.

Kasimirin kuoleman jälkeisenä aikana ihmiset ikään kuin uudelleen muistavat, että Kasimirin veljenä oli olemassa Eino Leino, joka kansalaissodan jälkeen tunsi itsensä jo ulkopuoliseksi.  Huhtikuun 3. päivänä Eino Leino kirjoitti Aino Kallakselle: ”Minua kutsutaan sinne ja tänne. On kuin ihmisille äkkiä olisi tullut kummallinen kiire korvata minun suhteeni se, mitä he veljeeni nähden ovat laiminlyöneet. Ja kuitenkin: en luule tällä hetkellä olevan yksinäisempää ihmistä Suomenmaassa kuin minun vähäpätöisyyteni.”

Kolme vuotta Kasimirin kuoleman jälkeen Eino Leino kirjoitti veljelleen Artturille, että kustantajalla olisi halukkuutta julkaista Kasimirin kootut teokset kahtena niteenä. Tätä varten Leino pyysi sisariltaan valtakirjaa, jotta voisi kirjoittaa kustannussopimuksen perikunnan puolesta: ”Jos Oskari, Hilda, Kalle, Elin ja sinä valtuuttaisitte minut tekemään Otavan kanssa asianmukaisen välikirjan, niin eivät ainakaan pääsisi pettämään, voisi hänkin saada kiven haudalleen.” Leino lupasi kirjoittaa esipuheen, tosin hän ei tiennyt missä Kasimirin jälkeenjääneet paperit olivat. Kasimirin koottuja ei tiettävästi kuitenkaan julkaistu, hänen elämäntyönsä lähes unohdettiin. 

Kasimir Leinon mustagraniittinen hautamuistomerkki, johon oli sovitettu Johannes Haapasalon muovailema Kasimir Leinon kasvokuva,  paljastettiin 10.10.1923 Helsingin uudella hautausmaalla. Muistomerkin luovutuspuheen piti Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja, tohtori Viljo Tarkiainen. Muistomerkki oli ensimmäinen Suomen Kirjailijaliiton lahjoittamista.  Eino Leino otti muistomerkin sukulaisten puolesta vastaan ja esitti kirjoittamansa runon muistomerkin paljastustilaisuudessa:

Yölaulu

Kasimir Leino

Moni aurinko syössyt on syvyyteen,

moni mennyt on mereen tähti,

on sammunut, syttynyt uudelleen,

ei, ken elon aavoilta lähti.

Yö lankee. Hän laulavi itsekseen;

ei virttänsä kuuntele kukaan,

viri vierivi vain yli tummuvan veen

hänen mielensä murheen mukaan.

Tai lie hän jo laannut lauluineen,

hänen häipynyt vaivansa vaikee,

punapilvenä peittynyt pimeyteen

myös kauneushaaveensa haikee,

10.10.1923

Kasimir Leinon kulttuurinen luovuus oli Eino Leinon elämäntyölle aluksi esikuvallinen, innoittava, opastava ja sosiaalisiin verkostoihin ja ihmissuhteisiin avaava. Molemmat veljekset noudattivat Kasimirin runoilemaa elämänohjetta:

”Suo henkesi etsiä, tutkia kaikki,

valo, totuus ohjeesi olkoon aina;

näin parhain käytetty sentään lienee

tuo henki, mi meissä on luonnolta laina:”

Kasimir Leinon kirjallinen tuotanto:

Runokokeita  (1886)

Sukulais-rakkautta ja Emmalan Elli (kertomuksia).

Elämästä (1889).

Pienempiä kertomuksia (1889) 

Ristiaallokossa (1890)

Uusia suuntia Ranskan kirjallisuudessa (1892, eripainos)

Väljemmillä vesillä (1893)

Prosper Mérimée. Elämänkerta ja teokset kirjallishistorialliselta kannalta. Väitöskirja. (1895)

Runoja (1899)

Kasimir Leino 25 vuotta (1908)

Testamentti y.m. kertomuksia

Hovimaalaaja Aleksander Lauréus ja hänen ympäristönsä. Tutkielma. (1908)

Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (runodraama 1901)

 Lehtolapsi (1905).

Kenraali v. Döbeln, kuvaelmasarja