Tarina talvisessa yössä
Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Paukkuva pakkanen. Korkeat tähdet taivaalla.
Kuljimme kylmässä talvi-yössä, Mikko ja minä. Tuuli puhalsi turkin saumoistakin sisälle ja vilu tuntui jokaiseen verisoluun saakka. Ei tahtonut puhekaan oikein luistaa.
— Kylmä on, sanoi Mikko.
— Niin on, sanoin minä.
Sitten oltiin taas hetkinen äänetönnä. Mutta korkeat tähdet vilkkuivat kauniisti.
Oletteko koskaan oikein katsoneet tähtiä silmiin? Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä laskemista. Auringon kanssa vielä voi laskea leikkiä, se on niinkuin vanha setä, joka pitkä piippu suussa keinotuolissaan keinuu, ymmärtää meidän tuhmuutemme ja antaa ne anteeksi. Samoin ei ole mikään kumma, tulla kuun kanssa toimeen. Se on herttainen vanha täti, joka klassillisen sukankutimensa ja yhtä klassillisten silmälasiensa takaa seuraa koko maailmaa ja johtaa sen kulkua leppoisella pään nyykäyksellä.
Sellaisten kanssa ei ole mikään kumma tulla toimeen. Toista on tähtien. Niiden kanssa ei ole leikkiä laskemista. Ne ovat pieniä, polvisukkaisia tyttölapsia, jotka katsovat meihin kirkkailla silmillään eivätkä ymmärrä yhtään mitään. Heidän järkensä on yhtä lyhyt kuin heidän palmikkonsa ja heidän sielunsa rauha yhtä sammumaton kuin uuden, vasta-ostetun kymmenen pennin peilinpinta. Koeta heille selittää jotakin, silloin kuin he väittävät vastaan tahi lepyttää heitä, silloin kuin he ovat suuttuneita! He kuuntelevat sinua, katselevat sinua kirkkailla silmillään, ovat ajattelevinaan, mutta lopuksi nostavat he kuitenkin nenänsä yhtä ”rikkiviisaan näköisinä” pystyyn ja sanovat: ”Ei, ei, näin on asia”. Heillä on kertakaikkiaan oma vakaumuksensa, he tuntevat olevansa oikeassa ja sitä et sinä aina yhtä varmasti tunne. Tähtien kanssa ei ole leikkiä laskemista.
— Vai tunnetko sinä?
Olin ajatellut asiata niin tuiki kiinteästi, että lausuin viimeisen ajatuksen aivan ääneen. Mikko katsahti minuun kummastuneena.
— Mitä sitten?
Selitin hänelle parilla sanalla ajatusjuoksuni, ikään kuin häveten sellaisia mielikuvia miesten kesken. Jos se nyt tuohon iskee ivallaan, ajattelin, niin leimaa se minut heti paikalla sentimentaaliseksi narriksi, joka kuljen ja tyhjiä kuvittelen paukkuvassa pakkas-yössä. Mutta Mikko ei ole mikään ymmärtämätön ystävä.
Hän on päinvastoin hyvin ymmärtäväinen. Hän ei koskaan käytä ivaansa muuta kuin kilvellä katettuja kohtaan. Hän ei koskaan iske paljaaseen ihoon.
Niinpä ei hän nytkään sanonut muuta kuin:
— Tähdet ovat aatteita. Niiden kanssa ei ylipäänsä ole leikkiä laskemista.
Tuo ei tosiaankaan tunnustanut miltään leikinlaskulta. Katsahdin hiukan epävarmasti tähtiin, ikäänkuin nähdäkseni, olinko minä ehkä mahdollisesti tehnyt itseäni sellaiseen syntiin syylliseksi. Mutta ne vilkkuivat aina vain yhtä kauniisti. Sitten katsahdin minä Mikkoon.
— Mitä tarkoitat?
Ei sanonut Mikko mitään erityistä tarkoittaneensa. Oli heittänyt tuon lauseen vain paremman puutteessa, kun ei muutakaan vastausta minun mielikuvitteluni keksinyt. Mutta minä näin kyllä hänen silmäkulmastaan, että hän tarkoitti jotakin.
— Sinä katsoit tähtiin, sanoi hän hetken päästä. Sanoivatko ne jotakin.
— Eivät mitään.
— Ne eivät sano milloinkaan mitään.
Siinä sitä oltiin. Kuitenkaan en minä voinut päästä siitä vakaumuksesta, että vaikka ne eivät sanokaan mitään, ne ehkä sentään tietävät yhtä ja toista.
Senkin oljenkorren taittoi Mikko minulta.
— Ne tietävät sen, minkä mekin tiedämme. Taikka oikeammin, ne tietävät vielä paljoa vähemmän. Ne tietävät ainoastaan oman ratansa, eivätkä sitäkään oikeastaan tiedä, vaan tuntevat sen ja kieriävät sitä iankaikkisesti. Turhaa on heidän kanssaan koettaakkaan saada mitään järkiperäistä keskustelua aikaan.
Tuo oli kyllä vanhaa ja tunnettua. Siinä merkityksessä en minäkään aivan ollut heidän kanssaan keskustellut. Mikko oli mielestäni tällä kertaa aivan liian proosallinen.
— Minä puhun esimerkkien ja tunnustähtien kautta, sanoin.
— Niin minäkin.
— Mutta sinä et ymmärrä vertausta.
— Etpä sinäkään ymmärrä minun vertaustani. Juuri samallaisia ovat näet ihmisten aatteet. Ne kiertävät iankaikkisia ratojaan ja palaavat aina jälleen samalle paikalleen. Vai oletko sinä koskaan mitään sellaista aatetta tavannut, joka ei olisi kiertynyt omaa häntäänsä purevaksi käärmeeksi?
Tuo oli mielestäni hyökkäys kaikkea pyhää ja totta vastaan maailmassa. Tiesin kyllä Mikon epäileväiseksi mieheksi ja synteihinsä tuiki paatuneeksi, mutta ei hän silti mielestäni saanut herjata jumalaa. Tottahan jotakin oli kiinteätä maailmassa.
Ilmoitin hänelle siveellisen paheksumiseni niin suopeasti ja toverillisesti kuin mahdollista ja lisäsin:
— On niitä kiintotähtiäkin.
— Mitä esimerkiksi?
— Esimerkiksi aurinko.
Huomasin heti sanoneeni tuhmuuden. Tietysti sekin kiertää toisia aurinkoja. Onneksi ei Mikko kuitenkaan tuohon hetkelliseen epähuomioon pahemmin takertunut.
— Olet oikeassa, sanoi hän, se on meidän kiintotähtemme. Me tarvitsemme sitä, sillä ilman sitä me emme voisi elää, ja olisi sentähden sula vääryys väittää senkin kiertävän. Samallainen aurinko ihmisille on n. k. usko elämään. Sitä ei saa ottaa heiltä pois, sillä muuten kangistuvat he heti paikalla ja kaikki kuolee. Se olisi kuitenkin suuri onnettomuus, sillä meille on äärettömän tärkeätä, että me elämme. Se on meille ylipäänsä tärkeintä kaikista. En tiedä, onko se kenelläkään muulle niin erittäin tärkeätä, mutta sitä ei minun tarvitsekaan tietää. Sitä aatetta ei siis saa ihmisten mielistä järkyttää. Mutta sitä enemmän muita.
Tuo oli mielestäni skeptillisintä puhetta, mitä ikinä olin kuullut. Usko elämään sai siis muka armosta jäädä paikoilleen, mutta ei myöskään mitään muuta. Katsoin kauhistuneena Mikkoon:
— Sinä olet epäilyksen henki. Nyt minä tunnen sinut.
Mikko nyykähytti päätään.
— Ainoastaan mitä aatteisiin tulee. Ihmisten suhteen minä olen hyvinkin uskovainen. Ensiksikin minä rakastan heitä, sillä he ovat mielestäni paljon lämpimämpiä kuin tähdet, ja toiseksi he huvittavat minua. Varsinkin sellaiset, jotka vielä johonkin aatteeseen uskovat. Se on minusta mieltä kiinnittävää taikauskoa, verrattava keskiaikaiseen astrologiaan, joka opetti ihmisten kohtaloiden riippuvan sen tahi tämän tähtisikermän asemasta, minkä alla joku oli syntynyt. Nykyään me nauramme tuolle. Minä en naura sille, yhtä vähän kuin tällekään nykyiselle tähti-uskolle, minä vaan tutkin sitä ja olen huvitettu siitä. Paha vaan, että sellaiset ihmiset yhä vaan harvenevat. Toivoakseni ei tuo kumma sielullinen ilmiö toki tule minun elämäni aikana häviämään, silla silloin en todellakaan tietäisi, mitä tekisin. Olen liian vanha jo uusiakin urheilulajeja oppimaan.
Hän sanoi kaiken tuon niin selkäpiitä pakastuttavalla tyyneydellä, etten tiennyt oikein, laskiko hän leikkiä vai ei. Sitä ei myöskään hänen silmäkulmistaan näkynyt. Päätin siis tehdä kerralla selvän asiasta.
— Et tiedä, mitä tekisit. Tutki itseäsi!
— Sen olenkin jo tuiki tarkkaan tutkinut. Et löydä minusta niin aatteen tynkääkään.
— Minusta löydät.
— Siksipä minä juuri tutkinkin sinua. Vai luuletko, että minä muuten viitsisin kanssasi seurustella? Ohoh! Olen joskus tavannut jonkun samallaisen miehen kuin minä ja silloin olemme me hiipineet toistemme ohi kuin kaksi auguuria, tahi pikemmin pahantekijää, sillä me tiedämme, että jos me ilmaisisimme oikean itsemme, niin he ihmiset hirttäisivät meidät.
— Ole vakuutettu siitä, että minä ilmaisen sinut. Ennemmin tahi myöhemmin sinä kuitenkin heilut hirsipuussa.
Sanoin tuon sangen sydämettömästi, sillä Mikon uskottomuus oli minua kovin suututtanut. Kaduin kuitenkin heti lausettani, sillä enhän minä toki todella toivonut Mikolle niin hullusti käyvän.
Mutta Mikko oli jo ehtinyt ottaa marttyyrin muodon päälleen.
— Olkoon menneeksi minun puolestani, jos sen välttämättä täytyy tapahtua. Samoin on käynyt jo niin monelle muulle. Mutta väärin uskot, jos uskot minua sinun Mefistoksesi, sillä minä en todellakaan tahdo sinulle mitään pahaa. Päinvastoin toivon minä sinulle kaikkea hyvää, nimittäin sitä, mitä sinä hyvänä pidät, että sinä ylipäänsä menestyisit ja kauan eläisit. Samoin toivon minä kaikille ihmisille. Minä en tahdo sormenpäällänikään muuttaa mitään, mitä maailmassa on tahi tapahtuu, sillä se on kaikki minusta yhtä mieltä kiinnittävää. Etsit turhaan mitään pukinkaviota minun kantapäästäni. Periaatteesta käytän minä aina tällaisia pehmeitä vilttisaappaita, mutta sillä käytännöllä on myöskin vissi symbolistinen merkityksensä. Minä en tahdo astua rikki mitään, en edes ihmisten liikavarpaitakaan.
Kovin hyväntahtoiselta hän tosiaan näyttikin lyhyessä lammasnahka-turkissaan, karvalakissaan ja pehmeissä huopasaappaissaan. Kulmakarvat törröttivät tuuheina ja kuuraisina ja sileäksi ajeltu leuka kiilsi kiinteänä talviyön aavemaisessa valaistuksessa. Huulensa piti hän tiukasti yhteen suljettuina.
Hän näytti sanalla sanoen niin kokonaisella ja luoksepääsemättömältä, etten minä tiennyt muuta kuin kysyä:
— Miksi et?
— Siksi että he silloin parahtavat niin pahasti. Vielä pahemmin he parahtavat, jos jotakin heidän aatteellista kantaansa kosketat. Useimmilla ihmisillä on nimittäin oma nimikko-aatteensa, aivan kuin pikku lapsilla nimikkotähtensä, jonka kanssa he syntyvät ja kuolevat ja jonka edestä he taistelevat. Kuinka he ovat sen valinneet, sitä he eivät itsekään tiedä. Se on useimmiten sattunut heidän silmäänsä jo kehdossa, riippuen siis siitä, missä olevaisuuden maassa ja valtakunnassa heidän kehtonsa kulloinkin on sattunut keinumaan. Sellaista tähteä on turha ruvetakaan heiltä riistämään. He uskovat siihen, he näkevät siinä kaiken maailman ihanuuden, he sylittelevät ja sylkyttelevät sitä, keskustelevat sen kanssa, tervehtivät sitä joka aamu noustessaan ja sanovat sille joka ilta hyvästit maata mennessään. Se on samalla kertaa heidän ystävänsä ja jumalansa, heidän suojattinsa ja heidän taikakalunsa. Sitä ei saa heiltä riistää, sillä silloin he eivät voisi elää enää.
— Olisi hyviä hauskaa tietää, minkä tähden alla sinä olet syntynyt.
— Minä en ole syntynyt minkään tähden alla. Minä olen syntynyt itse auringon alla ja siksi onkin minulla siitä niin kauniit lapsuusmuistot. Luulen että minulla juuri samasta syystä on säilynyt eräänlaisen pieteetti myöskin luota n. k. elämän uskoa kohtaan. Mutta ei se minua sokaise enää sekään.
— Sinä olet siis sittenkin Mefisto?
— Hyvin passiivinen Mefisto. Jos sanoisin sinulle, mikä minä oikeastaan olen, niin hämmästyisit.
— Sano se!
— Minä olen taiteen henki.
Hän sanoi sen todellakin aivan vakavalla saamalla, mutta hiukan haukotellen. Nähtävästi hänen mielestään oli tällä kertaa jo puhuttu metafysiikkaa tarpeeksi.
— Haukottelevan taiteen?
— Oikea taide haukottelee aina. Siksi se myös panee ihmiset niin hyvin haukottelemaan. Oikea taide on eetteriä, tiedäthän sitä, jota meidän ja tähtien välillä väikkyy, ja siis paljon raittiimpaa ja viileämpää kuin se ilma, jota me tavallisesti hengitämme. Sellaista eivät ihmiset voi ilman haukottelematta kestää. He sanovat kaikkia klassikoita ikäviksi, mutta he lukevat niitä kuitenkin — ne, jotka lukevat — sillä he kaipaavat unta. Se, joka ei kaipaa unta, ei ole mikään taiteellinen ihminen. Hän on niin kutsuttu terve ihminen, hän ei tarvitse mitään parannusta, hän uskoo aatteisiin ja tahtoo toimia niiden puolesta. Kaiken oikean taiteen ja taiteellisuuden alkuehto on sairaus.
Hän haukotteli jälleen oikein kuuluvasti. Nähtävästi oli hän taiteellinen ihminen. Että hän olisi itse taiteen henki ollut, sitä en minä sillä kertaa vielä myöntänyt. Enkä vielä pitkään aikaan sen jälkeenkään.
Nyt en minä kehoita ketään ihmistä sitä myöntämään.
Mikko Vilkastus/ Eino Leino
Päivälehti n:o 283A 5.12.1902.