Halko pään alla

Juhannusaattona 1925 Syvärannassa oli paljon vieraita. Lakitieteentohtori Heimo Helminen oli saapunut perheineen ja ratsuhevosineen. Helsingin Sanomien konttoripäälliköllä Einari Teräskivellä ei ollut tuotavanaan omaa hevosta, mutta tyylikäs rouva hänelläkin oli. Suomen Messujen  F.Hallion tumma Esteri-rouva loisti kaunottarena ylitse muiden. Joukon pisimpänä liikkui Eino Jauri, Kauppalehden päätoimittaja ja tuleva pedagogi. Tohtori Helmisen lähtö ratsastamaan herätti vierasparvessa suopeata, hiukan hymyilevää huomiota. Leino seisoi Syvärannan kirjastohuoneessa ja tähyili muiden mukana pihalle, missä korskuva ratsu kannatteli hyvinvoivaa lainoppinutta: Eino improvisoi säeparin kuulijainsa yksimieliseksi iloksi:

Hän ratsastaa, hän katsastaa

kuin pampastasangolla.

Jostakin syystä Leino halusi viettää juhannusyönsä Syvärannassa. Huoneiden suhteen oli tapahtunut sekaannusta; tulijoita oli yllättäen ollut liian paljon. Varatilatkin tungettiin täyteen. Kolme miestä jäi ilman yösijaa. Eino Leino, Einari Teräskiven autonkuljettaja ja Arvi Kivimaa. Heille osoitettiin tilapäiseksi asuinsuojaksi portaiden alainen halkokomero, joka talven kuluessa oli tyhjentynyt.  Sen verran puutavaraa oli jäänyt, että jokainen miehistä sai koivuhalon pääaluseksi. Se oli makuupaikan ainut luontaisetu. Kaverit olivat hämmästyneitä, Eino Leino jopa pahastunut.  Hän synkkeni. ”Kirjaton, karjaton mies” oli vaelluksensa varrella tottunut yhteen ja toiseen; mutta Syvärannassa hän sentään oli arvellut olevansa enemmän kuin ns. yhteiskunnan pomot, jotka jo nukkuivat mukavissa vuoteissaan. Autonkuljettaja havaitsi tilanteen ja halusi olla avulias.

- Saanko auttaa herra Leinoa? Saanko hakea herra Leinolle peitteen? Saanko…?

- Saatte painua helvettiin, ellette pidä suutanne kiinni, sanoi Eino Leino tuimasti ja painoi päänsä koivuhalkoa vasten.

Siihen hän nukahti.