Pekka Halosen syntymästä 150 vuotta - Taiteilijaystävät Eino Leino ja Pekka Halonen
23.9.2015
|
Kajaanista alkoi ystävyys 23.9.2015 tuli kuluneeksi 150 vuotta Pekka Halosen syntymästä
Jo ennen ylioppilaaksi tultuaan Eino Leino kirjoitti pieniä kuvataidearviointeja Hämeen Sanomiin kevättalvella 1894. Tähän hänelle syntyi tilaisuus, koska poikkeuksellisesti Taitelijaseura järjesti Helsingin näyttelystä kiertävän maaseutunäyttelyn. Hämeenlinnan raatihuoneen juhlasali oli yksi näyttelypaikka. Tässä näyttelyssä Leino tutustui Pekka Halosen tauluihin ”Tukkimiehiä”, ”Oijustie”, ”Jokiahde” ja ”Kesäilta”. Leino luonnehti arviossaan Halosen pääansioiksi omaperäisyyden ja tunnollisuuden. Vielä tuolloin Leino ei aavistanut, että vuoden päästä seuraavana kesänä hän solmisi elämänsä merkittävimmän taitelijaystävyyden Pekka Halosen kanssa.
Pekka Halonen (23.9.1865-1.12.1933) oli Pariisin koulun käynyt taiteilija, kun hänet vihittiin Maija-vaimoonsa 2.1.1895 Sortavalassa, jonka läheisyyteen he laittoivat ensimmäisen kotinsa. Nuoripari valitsi häämatkakseen retkeilyn Karjalaan. Toisaalta he olivat karjalaisuuden innoittamia muiden taitelijoiden tapaan. Niinpä Maija ja Pekka retkeilivät seuraavana kesänä Pielisen, Kolin kautta Sotkamoon, josta he saapuivat laivalla Kajaaniin. He olivat myös etsimässä pohjoista kesänviettopaikkaa, jotta Pekka voisi maalata aidossa ympäristössä taulun Sibeliuksen Kalevala tekstiin säveltämän mieskuorolaulun Venematkan antaman aiheen: ”Neiet niemien nenässä/katselivat, kuuntelivat…” Sotkamosta Maijan ja Pekan mukaan liittyi murretutkija E.A.Tunkelo, joka oleskeli myöhemmin Roomassa samoihin aikoihin kuin Leino.
Kajaanilaisen majatalon ravintolahuoneessa Brahenkadulla he tapasivat nuoren ylioppilaan Eino Leinon. Leino oli Tunkelon tuttavuus, joten Leinon esittely Halosille kävi luontevasti. Oulujärven koluajana Leino johdatti Haloset järven pohjoispuolelle Kivesvaaran tuntumaan Virpelän taloon. Leinosta tuli tuona kesänä Halosien postinkantaja, tavarantoimittaja ja yhdyshenkilö muuhun maailmaan. Kesä oli Leinolle toimelias, sillä Hövelössä oli koolla viimeistä kertaa Lönnbohmien sisarussarja ja rakkaussuhde talon piikaan, Ida Piltoon, vaati oman aikansa. Kahdesti viikossa Leino vieraili Virpelässä. Hengenheimolaisuus Pekka Haloseen viivytti häntä joskus useamman päivän vieraaksi. 13 vuoden ikäero ei ollut este pysyvän ystävyyssuhteen syntymiselle. Syvälliset keskustelut mm. teosofiasta ja Intian panteismista virittivät Leinoa tutkailemaan omaa elämäntehtäväänsä. Niinpä hän kirjoituksissaan mainitsee, että noissa maisemissa hän tuli tietoiseksi omasta runoilijakutsumuksestaan. Retkeilyt Maija ja Pekka Halosen kanssa Kivesvaaralle ja lähiympäristöön vaikuttivat Leinon myöhempiin kirjallisiin aiheisiin, mm. Kivesvaaralaiset aihepiirin syntyyn hänen tuotannossaan. Leinolla oli luonnollisesti mahdollisuus tutustua Virpelässä taiteilijan työskentelyyn ja Pekka Halosen kautta kanteleensoittoon. Vailla sävelkorvaa Leino ei kuitenkaan omaksunut Pekka Halosen kanteletaitoja.
Haloset vierailivat matkallaan myös Hövelössä. Silloin he tutustuivat talon palvelijattareen Ida Piltoon, joka sai Hövelöstä lähteä suhteen Einoon tultua muiden sisarusten tietoon. Ida oli myöhemmin Sortavalan lähistöllä Halosien palveluksessa, josta tehtävästä hän lähti Yhdysvaltoihin.
Kesällä 1897 Leino vieraili Halosten luona Sortavalassa, josta hän matkusti Mikkelin laulujuhlille. Ystävyyssuhde jatkui Helsingin kulttuuripiireissä.
Eino Leino valittiin Pekka ja Maila Halosen vanhimman tyttären Marjan (s. 1904) kummisedäksi. Runoilija Juhani Siljo toimi Marjan kotiopettajana. Yleensä Leino lähetti tai toi ilmestyneet kirjansa Halosenniemeen. Oman kirjansa hän toi vielä kummityttärelleen, kun Leinon Musti-teos ilmestyi.
Kesällä 1905 Leino vieraili viimeisen kerran Otto Mannisen kotipaikassa Rasinkankaalla, jossa hän pari vuotta aikaisemmin oli kirjoittanut Helkavirtensä. Täältä hän lähti matkalle Kajaaniin, jonne hän matkusti morsiamensa Freya Schoultzin kanssa. Paluumatkalla Helsinkiin Leino morsiamineen vieraili Halos-veljien luona Lapinlahdella. Halosten silloinen palvelustyttö Maria Kiiskinen (myöh. Hiltunen) kommentoi Leinon käyntiä: ”Mukava mieshän se Leinokii. Kun vain ei olis se jootava riivanna.” Ja jatkoi: ”Se kun aina siitä rakkauvesta. Morsiankin oli niin hieno, ettei sille osanna muuta kuin naaroo.” Maria havainnoi, että Miina Halonen, Pekan äiti, piti enemmän kirjailijavieraista enemmän Ahosta kuin Leinosta. Morsiamen sopeutumattomuudesta maalaisolosuhteisiin jäi kylälle kiertämään monta lystikästä tarinaa, sillä kulkihan morsian hienosti pukeutuneena piikkikoroissa ja rimpsureunaisen päivänvarjon kanssa. Pekka Halonen maalasi Pajujärven Potkulassa ”Lepohetkeä” ja ”Torpan tyttöä” . Eino ja Freya-morsian saivat sinne Kupla-veneessä purjekyydin Antti Halosen pitäessä perää. Potkulassa Leino sijoitettiin nukkumaan poikien aittaan, jotta vieras ja talon pojat saivat jutella aamuyön tunneille saakka. Leino olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta sisällä oleskelleelle Freya-morsiamelle tuli toisena päivänä aika pitkäksi ja oli lähdettävä paluumatkalle. Tie oli huono Pajujärven asemalle ja morsian kieltäytyi kävelemästä poikien tarjoamilla lapikkailla. Itku siitä tuli. Antti Halosen mukaan morsian itki paluumatkalla yhden kerran: riihen nurkalta Pajujärven pysäkille.
Leino vieraili Lapinlahdella Halosilla usein. Hänellä oli tapana lukea runojaan talon väelle syksyllä ilmestyvästä uutuuskirjastaan. Palvelijatyttö Maria näki usein tavallista enemmän vaivaa, sillä Leino unohti kahvikuppinsa milloin minnekin.
Maija ja Pekka Halonen muuttivat Helsingistä Tuusulaan 1898 ja aloittivat vuotta myöhemmin ateljeekodin rakentamisen Tuusulanjärven Halosenniemeen. Uusi koti valmistui 1902. Halosenniemestä ja sen saunasta tuli Leinolle uusi vierailukohde. Leinon muutettua myöhemmin Tuusulaan, hän oli usein nähty vieras Halosenniemessä.
Pekka Halosen ja Eino Leinon ystävyys perustui keskinäiseen ymmärrykseen ja arvostukseen. Pekka Halonen ilmaisi Eino Leinolle arvostustaan ystävänsä kirjailijakyvystä: ”Raamattu, Kalevala ja Seitsemän veljestä eivät tarvitse mitään lisäkoristuksia. Ne ovat koristus itsessään. Samaan arvojärjestykseen minäluen Helkavirretkin.”
Leino saattoi pistäytyä Halosenniemeen milloin tahansa: koskaan hänelle ei erityistä kutsua lähetetty. Talon vieraanvaraisuudessa Leinossa tehtiin poikkeus: Leinon ilmestyessä ei koskaan otettu viiniä esille. Yleensä hänen tultuaan pantiin sauna lämpiämään. Saunan jälkeen tuvassa saattoi juttelu jatkua aamuyöhön saakka, joskus jatkuen seuraavana päivänä. Mielellään Leino toi Pekalle viimeiset Helsingin uutiset. Koska Leino ei antanut kenenkään huolehtia hänestä, talon naisväki harjasi Leinon päällysvaatteet hänen huomaamattaan. Usein Leino tuli usein taloon sisäisesti masentuneena, mutta seurustelu, sauna ja ruokailu avasivat hänen mielentilansa räiskyvään seurustelutaitoon. Oikea seura kiihotti häntä hedelmällisesti ja sitä Pekka Halonen ja hänen perhepiirinsä antoivat hänelle tätä yltä kyllin. Perheen Maija-rouva oli suuren lapsikatraan huolehtija (8 lasta), mutta myös erinomainen kielenkääntäjä ja pianisti. Joskus harhailumatkoillaan Leino saattoi tulla taloon keskellä yötäkin, koputti pirtin ikkunaan, jolloin joku heräsi ja laittoi Leinolle tilapäisvuoteen. Aamulla Leino selitti Pekalle tulleensa taloon savupiipun kautta. Leino kertoi kulkeneensa pahoissa unissa jonkun ohjastamana ilmojen halki. Halosen savupiipun kohdalla hän oli tehnyt tenän ja sukeltanut savupiippuun vainoojia karkuun.
Kukaan ei ole merkinnyt muistiin niitä pitkiä yöllisiä kulttuuripoliittisia keskusteluja, joita Halonen ja Leino Halosenniemen tuvassa kävivät. Pekka Halosen poika, Antti Halonen toteaa: ”Suomalainen kulttuurikerronta on menettänyt runsaan tekstin räiskyvintä ilonpitoaan sen johdosta, ettei pikakirjoittaja istunut jatkuvasti Leinon selän takana hänen myönteisempien keskusteluhetkiensä aikana.” Yöllisten istuntojen tuloksena syntyi runo ”Ultima Thule”, jonka Leino julkaisi ”Juhana-herttua ja Katarina Jagellonican lauluja”.
Vuosikymmeniä Pekka Halonen ja Eino Leino kertoivat toisilleen kertauksen vuoksi Eero Järnefeltin kertomaa Bobrikoffin murhan aikaista tarinaa: Eero Järnefelt oli ajellut erään isännän kyyditsemänä Järvenpäähän samana päivänä, jolloin hän oli saanut tiedon Bobrikoffin murhasta. Koska uutinen oli niin kiihottava, Järnefelt ei malttanut olla kertomatta sitä hyvälle naapurilleen ja kyyditsijälle.
Tarinan kertomisen päälle taitelijaystävät nauroivat kuin pikkupojat. Ehkä tarina kuvasi jotenkin hyvin tavallisen kansalaisen perehtymättömyyttä routavuosien politiikkaan.
Kun Leino palasi 1909 Rooman matkaltaan ja pysähtyi Berliinissä, hän muisti ystäväänsä Pekkaa kirjeellä (20.3.1909), joka on hyvätahtoisen huumorin sävyttämä kaverikirje. Siinä Leino kertoo miten tarkasti hän seuraa kotimaansa tapahtumia. Kotimaan yhteydessä häntä ovat pitäneet myös näytelmien korrehtuurit. ”Korrehtuurit seuraavat minua kaikkialle kuin kirous. Vaikka ottaisin aamuruskon siivet selkään, niin ne sittenkin majani helvettiin rakentaisivat. No niin, se on tietysti niin sallittu minun syntieni vuoksi.” Leino kommentoi leikkiä laskien Halosen todennäköisiä pyrkimyksiä kuvataidenäyttelyn pitämiseen: ”Miksi et sinä mieluummin voi ruveta esim. piirustuksenopettajaksi tahi sianpistäjäksi.” Piirustuksenopettajana voi päästä kaikkinaisiin lauta- ja palkintokuntiin. Berliinissä Leino tunsi olevansa eräänlainen isoveli Pekan nuorimmalle, lahjakkaalle viulunsoittoa opiskelevalle Heikki –veljelle. Niinpä hän voi kommentoida Heikin elämistä: hän ”kehittyy päivä päivältä hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa” ja että ”mies tulee niin että tohisee.” Leino kyllä mainitsee Heikin peruttaneen hänelle luvatun viulukonsertin, mutta Heikin rahanlainaamisesta hän ei mainitse mitään. Heikki lainasi Leinolta rahaa ja matkusti Pariisiin jättäen Leinon rahattomana Berliiniin.
Monet kuvataiteilijat kuvasivat Leinoa maalauksissaan. Paras Leinon hengen ja mielen tuntija oli epäilemättä Pekka Halonen. Halonen kuvasi Leinoa hyväntuulisina, hymyilevänä, pyöreähkönä ja unelmointiin antautuneena. Parhaimpana voi pitää 1916 tehtyä Leino-kuvaa, joka on Helsingin Sanomien hallussa. Ilmielävä Leino. Pekka Halonen teki Leinon teoksiin muutamia kansikuvia: Helkavirret, Sata ja yksi laulua ja Yökehrääjä.
Syyskuussa 23. päivänä 1925 Leino kirjoitti ystävälleen Pekka Haloselle 60-vuotisonnittelurunon: Kädenlyönti Pekka Haloselle. Runo julkaistiin Helsingin Sanomissa syntymäpäivänä. Pekka Halonen sai professorin arvonimen.
Kädenlyönti Pekka Haloselle 60-vuotiaalle
Taiteesi tuskan, vaivan, voiton tiellä sua tervehtii tää kädenlyönti hyvä, kun itseäsi et Sa koskaan kiellä.
On luonnontuottees aina yhtä syvä, haavees harras, henkes hehkuu iki valoa juoden valoon välkähtyvä.
Ijäistä ihmisyyttä liikuit liki, kävelit kauneuden karsikoita, sen höyhensaareen uinuit unta siki.
Näin nähnyt sinilinnojas liet noita, myös sieltä saanut taitees siipilennon päin aamun ruskoja, päin auringoita.
Kuvasit Suomen syksyn, kevään hennon, sen talven kuurat ja sen kuusten härmät, myös kesänkukoistuksen, reippaan rennon;
sen kimalkiteet ja sen säteet, särmät.
Toista viikkoa ennen kuolemaansa Leino vieraili tuiskua uhmaten vielä viimeisen kerran Halosenniemessä. Hänen puheensa kulki kirjallisissa suunnitelmissa. Kuoleman kohtalon läheisyys kuljetti häntä kuitenkin alakuloisuudessa. Halonen kaivoi esille piirtämänsä Leinon nuoruuden kuvan, mutta sekin nosti esille vertailun nykyiseen raihnaisuuteen. Ystävät puristivat viimeisen kerran toistensa kättä. Leinolla oli kiire Sibeliusta tervehtimään.
Kun tieto Leinon kuolemasta saapui Halosenniemeen, Pekka otti esille kanteleensa ja soitti pitkään surumielistä melodiaa, jonka hän on äidiltään omaksunut. Seitsemän vuotta myöhemmin Pekka Halonen haudattiin Tuusulan kirkkomaahan.
Eino Leino ja Pekka Halonen olivat itsenäistyvän Suomen kansallisen identiteetin luojia. Leino sanan voimalla, Halonen kuvan. Siinä missä Leino oli kulttuuritaistelija, Halonen hiljainen tavallisen kansan, suomalaisen maiseman ja muotokuvan kuvausmestari. Ystävyydessään he tukivat vankkumatta toistensa työtä. |